Eläinperäiset materiaalit vaatetuksessa

Miten turkiksia, villaa, nahkaa ja untuvaa tuotetaan? Millaisissa oloissa eläimiä pidetään? Muun muassa näihin kysymyksiin löydät vastauksen alla olevasta artikkelista.

Turkis

Suomi on maailman merkittävimpiä turkistuottajamaita ja maailman toiseksi suurin ketunnahkojen tuottaja. Suomen turkistarhoilla tapetaan joka vuosi noin kolme miljoonaa eläintä: naaleja, kettuja, minkkejä ja supikoiria. Tämä tapahtuu talvella, jolloin pennut ovat noin puolivuotiaita. Jäljelle jäävät siitoseläimet (20–40 prosenttia), joita pidetään elossa 3–4 vuoden ikään asti. Yleensä turkistarhoilla ketut ja supikoirat tapetaan sähköllä ja minkit hiilimonoksidilla. Sähköllä tapettaessa virta johdetaan eläimen vartalon läpi elektrodeilla, joista toinen on sen suussa ja toinen peräaukossa. Hiilimonoksidilla tapettaessa eläin pudotetaan laatikkoon, johon kaasu johdetaan.

Turkistarhoilla eläimet pidetään pienissä verkkopohjaisissa häkeissä. Tällä hetkellä esimerkiksi ketuilla on oltava tilaa ainoastaan 0,8 neliömetriä ja minkeillä 0,25 neliömetriä.

Vaikka turkistarhoilla eläimet elävät koko elämänsä häkissä, ne eivät ole sopeutuneet häkkielämään. Niillä on edelleen kaikki villien serkkujensa käyttäytymistarpeet. Pienissä ja virikkeettömissä häkeissä elävillä eläimillä on monenlaisia oireita, jotka kertovat henkisestä häiriintymisestä. Yhä useampi Euroopan maa onkin päätynyt luopumaan turkistarhauksesta.

Oikeutta eläimille -yhdistys on julkaissut kuvia ja videoita yli 100 turkistarhalta (videoita täällä ja kuvia täällä). Tämä on yli 10 % kaikista Suomen tarhoista. Silmätulehdukset, stereotyyppinen häiriökäyttäytyminen, apaattisuus, korvaongelmat, kannibalismi, vammat ja avohaavat ovat arkipäivää Suomen turkistarhoilla. Viime aikoina kuvat suomalaisista jättiketuista ovat saaneet paljon kansainvälistä julkisuutta.

Kokoturkisten suosion hiivuttua turkiksia on alettu yhä enemmän käyttää somisteina ulkoiluvaatteissa, esimerkiksi huppujen reunuksina tai pipojen tupsuina. Turkissomisteet eivät ole ylijäämäpaloja, vaan somistetuotanto on turkisteollisuuden keskeinen osa-alue.

Turkistarhaus on merkittävä ympäristön kuormittaja. Turkiseläimien lanta ja virtsa aiheuttavat typpi- ja fosforipäästöjä, jotka kuormittavat vesistöjä ja ovat pilanneet pohjavesiä. Turkiksen valmistus kuluttaa enemmän öljyä, fossiilisia polttoaineita ja energiaa kuin vastaavan tekoturkiksen valmistus.

Lampaantaljat ja muut lammasturkikset ovat peräisin lampaanlihan ja villan tuotannosta. Niissä on monia eettisiä epäkohtia, oli kyseessä sitten suomalainen tai ulkomaalainen tuotanto. Lue lisää esitteestä Painettu villaisella (pdf). Karakul-rotuisia lampaita kasvatetaan ainoastaan niiden turkkien takia. Karakul-lampaista valmistetut krimiturkit ovat peräisin joko vastasyntyneistä karitsoista tai lampaiden sikiöistä.

Villa

Lihantuotanto ja teurastus ovat erottamaton osa lampaiden kasvatusta. Lampaat, kuten muutkin eläintuotannossa käytetyt eläimet, syntyvät, elävät ja kuolevat ihmisten ehdoilla. Luonnossa lampaat kasvattaisivat juuri sen verran villaa kuin sääolojen takia olisi tarpeen, mutta ihmisen tekemän jalostuksen seurauksena asia ei enää ole näin. Suuri villamäärä ei myöskään putoa itsestään karvanlähtöaikana, kuten lampaiden esi-isillä tapahtui. Villaa on jopa puolet lampaan ruumiinpainosta.

Noin 80 % maailman tekstiiliteollisuudessa käytettävästä villasta tuotetaan Australiassa. Valtaosa Australiassa kasvatettavista lampaista on merinorotuisia. Merinolampaan iho on jalostettu luonnottoman poimuiseksi, jotta lampaista saisi mahdollisimman paljon villaa. Ihopoimujen suojassa viihtyy loisia, minkä takia lampaat kylvetetään hyönteismyrkkyaltaissa. Yleinen toimenpide on myös ilman puudutusta tehtävä nk. mulesing, jossa osa peräaukkoa ympäröivästä ihosta leikataan pois. Jäljelle jää kivulias haava, jonka paraneminen kestää viikkoja.

Lampaille tehdään myös muita tuskallisia toimenpiteitä ilman kivunlievitystä. Esimerkiksi karitsojen kastrointi, häntien katkaisu ja hampaiden hiominen ovat yleisiä toimenpiteitä niin Australiassa kuin muissakin suurissa lampaankasvatusmaissa.

Villantuotannon maksimointiin tähdänneen jalostuksen vuoksi useat lampaat kuolevat lämpöhalvaukseen. Toisaalta vuosittain kuolee miljoona lammasta kylmyyteen, jolle ne altistuvat keritsemisen jälkeen. Keritsemistahti on kiivas, ja lampaat saattavat vahingoittua.

Villantuotannossa lampaat lähetetään teurastamolle noin neljävuotiaina. Monille australialaisille ja uusiseelantilaisille lampaille matka teurastamolle tarkoittaa viikkojen mittaisia teuraskuljetuksia laivalla esimerkiksi entisen Neuvostoliiton maihin. Matkan aikana joka kolmas lammas kuolee nälkään, janoon, kylmyyteen, kuumuuteen tai salmonellaan. Osa lampaista tukehtuu hengiltä. Niitä, jotka selviävät kuljetuksesta hengissä, odottaa teurastus.

Tekstiiliteollisuus käyttää lampaanvillan lisäksi myös muiden eläinten villaa. Villantuotannossa käytetään myös esimerkiksi angorakaneja, angoravuohia, kashmirvuohia, kameleita ja laamoja. Myös näiden eläinten kasvatukseen ja kohteluun liittyy ongelmia. Esimerkiksi angorakanit kasvatetaan pienissä häkeissä, ja kashmirvuohet joutuvat elämään sidottuina kahden tolpan väliin, jotta niistä voi säännöllisesti ja helposti kiskoa karvaa irti.

Nahka

Suurin osa nahkatuotteista on peräisin teuraseläimistä, jotka ovat eläneet tehdasmaisissa tehomaatalouden oloissa. Liha-, maito- ja nahkateollisuus ovat toisiinsa kytkeytyneitä. Eläinten osien yhteenlaskettu arvo ratkaisee, kuinka kannattavaa eläinten kasvatus on. Suurin osa teuraseläimestä saatavasta tuotosta tulee lihasta, mutta nahka on lihan jälkeen toiseksi arvokkain ruhon osa. Maailman suurimmista lihantuottajista monet jatkojalostavat nahat omissa nahkatehtaissaan. Nahkateollisuus linkittyy maidontuotantoon muun muassa siten, että nuorten vasikoiden pehmeä nahka on haluttua raaka-ainetta. Lehmän on synnytettävä vuosittain, jotta maidontuotanto pysyy käynnissä. Vasikat teurastetaan usein jo parin kuukauden ikäisinä. Osa vasikannahoista on puolestaan peräisin syntymättömistä vasikoista.

Nahkateollisuus käyttää niin eläintuotannossa olevia kuin luonnonvaraisiakin eläimiä. Nahka voi nautojen lisäksi olla peräisin muun muassa sioista, hevosista, lampaista, vuohista, poroista, biisoneista, mufloneista, kenguruista, koirista, käärmeistä, kameleista, strutseista ja alligaattoreista. Myös ankeriaan-, sammakon-, seepran-, villisian-, saksanhirven-, norsun-, tiikerin-, hain-, delfiinin-, hylkeen- ja mursunnahkaa käytetään. Esimerkiksi kengurunnahkaa käytetään muun muassa urheilujalkineissa. Noin kolmannes eksoottisten eläinlajien nahoista on peräisin uhanalaisista eläimistä.

Nahantuotanto myös saastuttaa ympäristöä. Eläinten kasvatus aiheuttaa ympäristöongelmia, kuten myös nahkatavaroiden valmistus. Nahkaa muun muassa liotetaan, muokataan ja värjätään sekä käsitellään useilla kemikaaleilla. Valtaosa nahkatavaroista käsitellään kromilla. Tällöin ympäristöön pääsee useita myrkyllisiä aineita, kuten lyijyä, sinkkiä, formaldehydiä, väriaineita ja muita syanidipohjaisia yhdisteitä. Energian suurkuluttajana nahkateollisuus on samaa luokkaa alumiini-, paperi-, teräs-, sementti- ja öljyteollisuuden kanssa.

Orjatyötä, myrkkyjä, vaarallisia työoloja

Kuluttaja-lehdessä julkaistu tutkimus nahkakenkien tuotannon yhteiskuntavastuusta osoitti, että kenkäparin takaa löytyy niin myrkkyjä, orjatyötä kuin eläinten huonoa kohteluakin.

Teurastamoissa, parkitsimoissa ja värjäämöissä kuolee ja loukkaantuu työntekijöitä. Tämä johtuu teollisuudessa käytettävistä myrkyistä ja puutteellisista suojavälineistä. Euroopan kenkätuotannossa käytetyn nahan parkitus on suurimmalta osin siirretty kehitysmaihin. Suurin osa työstä tapahtuu Tamil Nadussa, Intiassa. Siellä työoloja ei säädellä yhtä tarkkaan kuin Euroopassa.

Värjääminen on yksi maailman myrkyllisimmistä teollisuudenaloista siinä käytettyjen kemikaalien vuoksi. Vuotien pesuun ja värjäämiseen käytetään muun muassa runsaasti kromisuolaa, joka on syöpää aiheuttava aine. Työntekijöillä ei ole riittävää suojavarustusta tai se puuttuu kokonaan.

Untuva

Teollisuudessa käytettävää pehmeää, kuohkeaa untuvaa saa vain vesilinnuista. Kanojen untuvat ovat helposti litistyviä, eikä niitä sen takia käytetä vaate- ja tyynyteollisuudessa. Suomalaisissa teurastamoissa ei näin ollen kerätä talteen kanojen (eikä muidenkaan lintujen) untuvia ja höyheniä.

Kaiken Suomen teollisuudessa käytettävän untuvan alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Sen verran kuitenkin tiedetään, että osa untuvista on peräisin elävältä kynityistä hanhista ja ankoista. Kyniminen tapahtuu niin, että tajuissaan oleva lintu laitetaan riippumaan päästään ja sen jalat sidotaan yhteen. Linnut kynitään kahdeksan viikon välein, yhteensä kolmesta viiteen kertaa ennen teurastamista. Yhtä untuvatyynyä varten kynitään noin kuusi hanhea.

Untuvaa saadaan myös hanhenmaksaa varten pakkosyötetyistä hanhista. Hanhien pakkosyöttäminen on äärimmäisen julmaa ja kivuliasta, ja sen tuotanto onkin kielletty useissa maissa, myös Suomessa. Kuitenkin tällä tavoin tuotettuja tuotteita sekä untuvaa saa myydä Suomessa vapaasti.

Linkkejä ja lähteitä:

Oikeutta eläimille: Turkistarhaus Suomessa
Kuvia turkistarhoilta
Videoita turkistarhoilta
Vegaaniliitto & Oikeutta eläimille: Painettu villaisella (pdf)
Yle: Elävältä kynityt
Vegaanituotteet: Eläinperäiset kuidut
Mistä ostaa vegaanisia jalkineita?