Turkistarhausta on harjoitettu Suomessa alle sadan vuoden ajan: Kettuja on tarhattu vuodesta 1916, naaleja vuodesta 1924, minkkejä vuodesta 1930 ja supikoiria 1970-luvulta lähtien. Kantaa on täydennetty myös suoraan luonnosta 1990-luvulle asti.

Turkistarhat ovat vähentyneet merkittävästi Suomessa. Kun vielä 1980-luvulla turkistarhoja oli lähes 6 000, on niitä tällä hetkellä vähän yli 400 (2023). On odotettavissa, että tarhojen määrä laskee entisestään. Suuri osa tarhaajista lähestyy eläkeikää, ja jatkajia on vähän. Turkisalan työllisyysvaikutuksia on liioiteltu julkisessa keskustelussa paljon. Vuonna 2022 turkistarhat työllistivät alan etujärjestön oman arvion mukaan 540 ihmistä. Suurin osa yrityksistä on raskaasti tappiollisia. Alan verrattain heikosta suosiosta huolimatta Suomi on yksi maailman suurimmista ketunnahkojen ja merkittävä minkinnahkojen tuottajamaa. Käytännössä tämä tarkoittaa noin kahta miljoonaa kuollutta turkiseläintä joka vuosi.

Eläinten lajityypillinen elämä ja taloudellisen hyödyn tavoittelu eivät sovi yhteen.

Vuonna 2005 turkisala aloitti tarhojen sertifioinnin, joka tarhaajien mukaan takaa eläinten hyvinvoinnin. Sertifikaatissa kiinnitetään huomiota muun muassa turkistarhalla tapahtuvien töiden dokumentoimiseen, eläinten rehuhuoltoon, jalostukseen, ympäristökysymyksiin ja tilahygieniaan. Eläinten hyvinvoinnin kannalta sertifikaatti edellyttää ainoastaan eläinsuojelulain vähimmäisvaatimusten täyttymistä.

Oikeutta eläimille -yhdistys on julkaissut kuvia ja videoita yli sadalta suomalaiselta turkistarhalta – yli 10 % maamme turkistarhoista.

Silmätulehdukset, ienongelmat ja haavat ovat arkipäivää tarhoilla. Vammojen lisäksi eläimillä esiintyy stereotyyppistä häiriökäyttäytymistä sekä apatiaa. Myös jalostus tuo mukanaan omat ongelmansa.

Viime vuosina yhdistyksen julkaisemat kuvat ylijalostetuista "hirviöketuista" sekä "kannibaaliminkeistä" ovat levinneet tiedotusvälineisiin ympäri maailmaa. Jo 15 EU-maata on kieltänyt turkistarhauksen, joten Suomi on jäämässä varsinaiseksi eläinsuojelun takapajulaksi turkistarhauksen suhteen.  

Sertifioinneista ja eläinsuojelulainsäädännöstä huolimatta turkistarhaus on kestämätöntä. Eläinten lajityypillisen elämän edellytysten takaaminen ja taloudellisen hyödyn tavoittelu eivät sovi yhteen.

Turkistarhoilla eläimiä kasvatetaan useimmiten niin kutsutuissa varjotaloissa. Ketuilla ja supikoirilla on vuoden 2011 alusta lähtien oltava häkissä tilaa 0,8 neliömetriä ja minkeillä 0,25 neliömetriä eläintä kohden. Eläimet elävät koko elämänsä verkkopohjaisissa häkeissä lähes tai täysin ilman virikkeitä.

Luonnossa kettujen elinpiiri on useita neliökilometrejä. Ne liikkuvat paljon, vaikka ravintoa olisi saatavilla helpostikin. Minkkien reviiriin voi luonnossa kuulua useita kilometrejä rantaviivaa, kun taas tarhojen häkeissä vettä on vain juoma-automaateissa. Tila häkissä saattaa siis olla miljoonasosa lajityypillisestä elintilasta. Eläintarhoissa, joita niitäkin yleisesti pidetään eläimille liian ahtaina, esimerkiksi ketuille vaadittava tila on 1000 neliömetriä kahta perheryhmää kohden.

Viime vuosina yhdistyksen julkaisemat kuvat ylijalostetuista "hirviöketuista" sekä "kannibaaliminkeistä" ovat levinneet tiedotusvälineisiin ympäri maailman.

Turkistarhojen eläimet ovat usein häiriintyneitä elinolojensa vuoksi. Niillä esiintyy stereotyyppistä häiriökäyttäytymistä, kuten saman liikeradan toistavaa liikehdintää, esimerkiksi häkin seinää vasten pomppimista taukoamatta. Eläimet voivat myös alkaa purra itseään tai toisiaan ja jopa syödä häkkitoverinsa. Usein ketut tappavat omat poikasensa.

Syntymä ja kuolema turkistarhalla

Keväällä syntyneet pennut tapetaan noin puolivuotiaina talvella, jolloin niiden turkki on tuuheimmillaan. Siitoksessa käytettävät eläimet jätetään jäljelle, ja niitä pidetään elossa kolmen-neljän vuoden ikään asti. Yleensä ketut ja supikoirat tapetaan sähköllä ja minkit hiilimonoksidilla. Sähköllä tapettaessa virta johdetaan eläimen vartalon läpi elektrodeilla, joista toinen on sen suussa ja toinen peräaukossa. Minkit pudotetaan laatikkoon, johon kaasu johdetaan.

Turkissomisteet eivät ole ylijäämäpaloja, vaan turkisteollisuuden keskeinen osa-alue.

Tappamisen jälkeen eläin nyljetään, ja lopulta sen nahasta syntyy esimerkiksi takki - tai oikeastaan melko pieni osa takkia: yhteen turkistakkiin tarvitaan kymmenien eläinten nahat. Kokoturkisten suosion hiivuttua turkiksia on alettu yhä enemmän käyttää somisteina ulkoiluvaatteissa. Turkissomisteet eivät ole turkisteollisuuden ylijäämäpaloja, vaan somistetuotanto on turkisteollisuuden keskeinen osa-alue.

Tarhattavilla eläimillä on jalostuksesta huolimatta vastaavat vaistot ja tarpeet kuin villeillä sukulaisillaan: liikkuminen, saalistaminen, minkeillä uiminen, ketuilla kaivaminen, reviirin puolustaminen, pariutuminen, pentujen hoitaminen ja lajille ominaisten sosiaalisten suhteiden ylläpito. Jo vuonna 2001 Euroopan unionin tieteellinen komitea kritisoi turkistarhoja voimakkaasti. Sen mukaan tarhoilla eläimet eivät voi toteuttaa käyttäytymistarpeitaan, eivätkä ne ole kesyyntyneet. Kesyyntymättömyys aiheuttaa eläimissä jatkuvaa pelkoa ja stressiä.

Epäekologinen turkis

Sen lisäksi, että turkistarhaus on toissijaista ihmisten tarpeisiin nähden ja aiheuttaa eläimille turhaa kärsimystä, se on myös ympäristön kannalta ongelmallista. Kun turkiseläinten lanta ja virtsa kertyvät häkkien alle, rehevöittäviä sekä happamoittavia typpi-, fosfori- ja ammoniakkiyhdisteitä pääsee vapautumaan ympäristöön, mikä aiheuttaa muun muassa vesistöjen pilaantumista ja puustovaurioita.

Kuluttaja-asiamies päätti jo vuonna 1993, ettei turkisala saa markkinoida tuotteitaan ekotuotteina. Tutkimusten mukaan sekä öljyn- että kokonaisenergiankulutuksen vertailu osoittaa, että tarhakasvatetun aidon turkiksen tuotanto aiheuttaa moninkertaisesti suuremman ympäristörasituksen kuin vastaavan tekoturkiksen valmistus. Turkisten käsittelyssä käytetään voimakkaita kemikaaleja, ja turkistarhaus kuluttaa suhteellisen paljon fossiilisia polttoaineita.