Eläinfilosofia

Monet ajattelevat, että eläinten käyttö on “luonnollista” ja siksi hyväksyttävää. Kuten näillä sivuilla huomaat, on nykyinen eläinteollisuus kuitenkin kaukana “luonnollisesta”. Eläimiä pidetään olosuhteissa, joissa niille pitkän evoluutiohistorian aikana syntyneet lajityypilliset käyttäytymistarpeet eivät voi toteutua. Eläinten fysiologia pakotetaan tuottamaan mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti sillä seurauksella, että niillä on vakavia, pahimmillaan jopa kävelyä tai hengitystä vaikeuttavia kehityshäiriöitä. Naaraat pakotetaan jatkuvaan raskauskierteeseen. Poikaset erotetaan emoistaan usein heti syntymän jälkeen ja ne joko tapetaan tai kuljetetaan tehotuotantoyksiköihin keinoruokittavaksi, jotta ne kasvaisivat teurasikään mahdollisimman nopeasti.

Eläinten kehosta on tullut optimoitu tuotantolaitos, jonka rinnalla eläinten omilla kokemuksilla ei ole merkitystä. Eläintuotanto on teollistunut ja teknologisoitunut siinä määrin, että eläin ei yksinkertaisesti enää voi käyttäytyä eläimen tavoin. Vertaukset “luonnollisuuteen” ovat tragikoomisia.

Naturalistinen virhepäätelmä

On olemassa myös toinen syy, miksi luonnollisuusargumentti ei toimi. Yksi moraalifilosofian perusväitteitä on, että siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä, miten asioiden tulisi olla. Tosiasiat tulee erottaa arvoista. Historia osoittaa, että ihminen on toistuvasti ollut väkivaltainen, ahne ja lyhytnäköinen laji. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisen tulisi toimia väkivaltaisesti, ahneesti ja lyhytnäköisesti. Me voimme olla myös jotakin muuta, jahka vain pysähdymme miettimään tekojemme oikeutusta. Juuri tästä löytyy moraalin avain: halusta toimia hyvällä, oikeutetulla tavalla sen sijaan, että sokeasti seuraisi sitä, miten aina on toimittu.

Sama pätee eläinsuhteemme kohdalla: se, että monet kulttuurit ovat käyttäneet eläimiä hyvin kauan, ei tarkoita, että eläinten käyttö olisi myös nykykontekstissa oikeutettua. Moraali hoputtaa meitä harkittujen valintojen tekemiseen, ei sokeaan perinteiden seuraamiseen. Me ihmiset voimme ainakin teoriassa siis tehdä harkitun valinnan koskien elämäntapaamme. Koska moraalikyky on osa ihmisluonnetta, voidaan väittää, että ihminen itse asiassa toimii “luonnollisesti” vain silloin, kun todella toteuttaa sitä.

Yksilön arvo ei riipu lajista tai kyvyistä

Länsimainen kulttuuri on ollut pitkään vihamielinen ajatukselle eläimistä itsessään arvokkaina yksilöinä. Eräänä perusteena on pidetty lajia: ihmislaji on arvon mitta. Tällainen väite, vaikka yleinen, ei kuitenkaan kanna pitkälle. Miksi juuri laji olisi arvon perusta? Emmekö vastaavalla tavalla voisi asettaa minkä tahansa biologisen määreen, kuten sukupuolen tai ihonvärin, arvon kriteeriksi? “Eläinetiikassa” onkin väitetty, että lajin ensisijaistaminen ilman lisäperusteita on seksismiin ja rasismiin rinnastettavissa olevaa spesismiä, eli lajisyrjintää. Toki yksilön arvon tulee löytyä jostakin muusta tekijästä kuin itsessään mielivaltaisesta biologisesta seikasta.

Vastaukseksi on usein tarjottu kognitiivisia kykyjä – vain ihmisellä yksilönä on arvoa, sillä vain ihmisillä on kehittynyt mieli. Myös tämä vastaus törmää ongelmiin. Kognitiivinen eläintutkimus osoittaa, että tyypilliset tuotantoeläimet ovat huomattavasti kyvykkäämpiä kuin mitä perinteisesti on otaksuttu. Tutkimus on vasta aluillaan, mutta jo nyt tiedetään, että esimerkiksi kanat ovat vaativissa, abstraktien käsitteiden käyttöön liittyvissä tehtävissä jopa kädellisiä kyvykkäämpiä. Siat ovat tunnettuja älykkyydestään, ja lehmät ovat tunne-elämältään huomattavasti syvemmin kehittyneitä kuin mitä länsimainen kulttuuri on antanut ymmärtää. Tällaisen, yhä kasvavan tutkimusaineiston varassa on hyvin vaikea väittää, että me voimme vetää ehdottoman, erottavan rajan ihmisen ja muiden eläinten välille. Kuten jo Darwin sanoi, kognitiiviset kyvyt kehittyvät jatkumossa, ja luultavasti jopa kaikkein “inhimillisimpinä” pidettyjä kykyjä, kuten kieltä, löytyy eri laatuisena ja asteisena muista eläimistä.

Toinen syy hylätä tällainen kognitiivisuutta painottava väite on se, että myös monet ihmiset (kuten dementoituneet vanhukset tai kehitysvammaiset yksilöt) jäisivät ehdotettujen, tiukkojen vaatimusten ulkopuolelle. Tämä jo sinällään osoittaa, että kriteereissä on jotakin vikaa. Me emme arvostakaan muita ihmisiä näiden rationaalisuuden tai kielellisen kyvykkyyden vuoksi. Me arvostamme heitä siksi, että he ovat maailman jonakin kokevia yksilöitä, “oman elämänsä subjekteja”. Sama pätee myös eläinten kohdalla.

Kognitiivinen etologia osoittaa, että erittäin luultavasti kaikki nisäkkäät ja linnut, sekä myös monet selkärangattomat (kuten mustekalat) ovat tietoisia olentoja. Tämä tarkoittaa sitä, että ne kykenevät kokemaan olemassaolonsa jonkinlaisena – on jonkinlaista olla kana, sika, kettu, rotta tai ahven. Tämä tuo eläimet myös moraalisen arvon piiriin.

Lajityypillistä on vain vapaus

Lähes kaikki nykypäivänä hyväksyvät sen, että eläimiä tulisi kohdella hyvin, kärsimystä välttäen. Eläinten arvo pakottaa kuitenkin myös syvällisempään ajatteluun. Meidän on otettava lukuun – ei ainoastaan suoran, fyysisen kivun välttäminen – vaan eläin laajemmin yksilönä. On kysyttävä, mitä tarpeita ja kykyjä eläimillä on, sekä pyrittävä kunnioittamaan näiden toteutumista. Jos me otamme vakavasti eläinten tarpeet vaikkapa liikkumiseen, sosialisointiin, poikasten hoitoon ja saalistamiseen, huomaamme me pian, että eläintuotanto ei voi niitä kunnioittaa. Sika ei yksinkertaisesti pysty toteuttamaan omaa luontoaan tehotuotannon puitteissa, eikä kettu omaansa. Eläin ei kuulu tuotantolaitoksiin. Eläin ei ole tuotantokone.

Arvon kunnioittaminen vaatiikin sitä, että eläimet “jätetään silleen”, omiin luontaisiin kasvuympäristöihinsä, noiden ympäristöjen selviytymistä tukien. Tämä ei tarkoita, että lehmät ja siat tulisi vapauttaa navetoista Suomen hankikinosten keskelle, vaan sitä, että vegaanista, kunnioittavaa eläinsuhdetta edistämällä tuotantoeläinkannat ajetaan minimiin: uusia eläimiä ei enää tuoteta. Näin toimimalla voidaan tukea myös ympäristön tilaa, sekä ehkäistä maapallon nälänhätää (kannattaa muistaa, että eläintuotanto on yksi merkittävimmistä hiilidioksidi-, typpidioksidi- sekä metaanipäästöjen lähteistä, ja että yhden eläinproteiinikilon tuottamiseksi tarvitaan usein 10 kg kasviproteiinia).

Luonnollisuus on kulttuurisidonnaista

On olemassa myös kolmas syy, minkä vuoksi vetoaminen “luonnollisuuteen” ei toimi. Se, mitä me ymmärrämme “luonnollisuudella”, liittyy aina omaan kulttuuriseen taustaamme, sekä laajemmin maailmankatsomukseemme. “Luonnollisuudella” pyritään oikeuttamaan sellaisia asioita, jotka tuntuvat itsestä tärkeiltä, tai jotka palvelevat omaa etua. Monien mielestä eläinten käyttäminen onkin lopulta luonnollista juuri siksi, että he haluavat käyttää eläimiä. He haluavat syödä makkaraa tai pitää kaulallaan kuolleen eläimen turkkia. Se, mikä alunperin vaikuttaa “luonnolliselta”, voi siis olla tuotettua fantasiaa. Taustalla vaikuttaa ihmistä usein harhaan johtava itsepetos: monet eivät halua kiinnittää huomiota niihin ikäviin asioihin, jotka he kyllä jollakin tasolla tietävät. Ihmiset siis sulkevat korvansa ja silmänsä siltä todellisuudelta, jossa eläimet joutuvat kasvamaan – vain, jotta voisivat edelleen jatkaa eläinten käyttöä hyvillä mielin. Itsepetos ja ajatukset luonnollisuudesta tukevatkin usein toisiaan.

Tällaisen vyyhdin keskellä monien mielestä eläinten oikeuksista tai arvosta puhuminen, sekä vegaaniargumenttien esittäminen, on omituista. Koska kulttuuri kehottaa meitä olemaan ajattelematta eläinten kohtaloa ja kertoo, että eläinten käyttö on luonnollista, on monen mielestä perin outoa, että joku söisikin vain kasvikunnan tuotteita. Omituisuus on kuitenkin katoava luonnonvara. Kun kyllin moni tekee moraalisen valinnan ja puhuu siitä rohkeasti muille, ei asiassa pian olekaan mitään kummallista. Kulttuurit muuttuvat, ja me voimme tukea omaamme muuttumaan eläimiä kunnioittavaan suuntaan.

Eläinten näkökulma esiin empatian avulla

Moraalikyvyn kohdalla usein mainittu taipumus on empatia, eli kyky “resonoida” toisten kokemusten ja tunnetilojen kanssa, ottaa lukuun toisten perspektiivi. Kenties nopein reitti kulttuurin eläinkäsitysten muuttamiseen onkin empatian esillekutsuminen. Monilla on koneellistettu eläinkuva, jonka mukaan eläin on silkka biologinen mekanismi, vailla mieltä tai varsinaisia kokemuksia. He näkevät vain ihmisnäkökulman ja pitävät ainoastaan sitä “oikeana” ja objektiivisena tapana nähdä maailma. Kuten nähtiin, tällainen koneellinen käsitys on kuitenkin tyystin virheellinen. Filosofia myös opettaa, että tämä todellisuus avautuu lukemattomien eri näkökulmien kautta. Eläinmaailma on täynnä erilaisia aisteja sekä kykyjä ja siten huima rikkaudessaan. Ihmisen tapa katsoa maailmaa on vain pieni, kapea siivu tässä näkökulmien kirjossa. Avautumalla empaattiseen katsantokantaan myös suhteessa eläimiin, voi ihminen siis saavuttaa jotakin huikeaa: hän ei enää ole yksin, ja maailma näyttäytyy uutena.

On aika, että otamme viimein huomioon myös eläinten näkökulman. Miltä maailma näyttää porsitushäkkiin suljetun sian tai elämänsä parteen kytkettynä viettävän lehmän lähtökohdista?