Eläinoikeusblogi

Eläinoikeusblogissa julkaistaan säännöllisesti kirjoituksia ajankohtaisista eläinoikeuskysymyksistä. 

Traumatarhat

Niin voimakas kuoleman tai vammautumisen pelko, että se ylittää sietokyvyn. Tämä on trauman virallinen määritelmä. Määritelmä unohtaa vain mainita, että myös muut eläimet kuin ihmiset pystyvät kokemaan traumaa. Itse asiassa, heidän traumaansa kaikkialla – myös turkistarhoilla.

Trauma ja eläimellisyys

Edellä mainitun kaltainen pelko puhkoo kokijaansa jäljen. Sodan tai perheväkivallan uhrin pelko on aave, joka ei suostu lähtemään. Aave likistyy eläviin olentoihin ja jättää heidät varuilleen. ”Pahin voi palata milloin vain”, traumaa kokenut olettaa ympärilleen pälyillen.

Me puhumme viimein ihmisten traumasta. ”Traumaperäinen ahdistushäiriö” on viime vuosikymmeninä ja erityisesti viime vuosina alkanut saada tarvittua huomiota. Tämä on tärkeä edistysaskel. Kauhuista on puhuttava, jotta niiden aiheuttamat jäljet hälvenevät ja aaveet astuvat loitommalle.

Ongelma vain on, että traumaa koskeva puhe keskittyy vain yhteen lajiin.

Sietokyvyn ylittävä kuoleman ja vammautumisen pelko. Eivätkö myös toisenlajiset eläimet voi kokea sitä? Tietysti voivat. Itse asiassa traumaa tutkitaan heillä. Tälläkin hetkellä ihmiskunnan rakentamissa laboratorioissa tehdään kokeita, joissa eläimiä pakotetaan psyykkiseen tuskaan ja hätään vain, jotta ihminen voisi ymmärtää omaa traumaansa paremmin. Traumaperäisen ahdistushäiriön tutkimus siis tapahtuu traumatisoimalla heitä, jotka eivät ole ihmisiä.

Tutkijat tietävätkin, että myös muut eläimet voivat kokea traumaa. Ja miksipä eivät voisi? Myös eläin osaa pelätä vaaraa. Itse asiassa, tuo pelko mahdollistaa elämää. Olento, joka osaa pelätä kuolemaa ja vammautumista, pystyy paremmin suojautumaan niiltä. Siksi on todennäköistä, että kyky tähän pelkoon on laajalle eläinkuntaan levinnyt – kauhu vaarojen edessä on osa eläimenä olemista. Tämä taas tarkoittaa, että myös trauma on alkuperältään eläimellistä ja asia, jonka jaamme muiden olentojen kanssa.

Jokainen mielellinen olento, lajista riippumatta, voi siis traumatisoitua. Aaveet asettuvat ihmisen lisäksi myös muihin eläimiin. 

 

Vaikeneminen

Kulttuuri vaikenee toisenlajisten eläinten traumasta lähes täysin. Media tai psykologian oppikirjat eivät puhu asiasta. Näytelmät, elokuvat ja kirjallisuus eivät juuri koskaan mainitse edes sen mahdollisuutta. Self-help -kirjallisuus ei pohdi muiden lajien traumaperäisen ahdistushäiriön eri muotoja. Eläinten trauma on kulttuurinen tabu, josta ei tahdota puhua, shh.

Porsitushäkissä kyyhöttävä sika. Porsas, joka kiljuu ja pyristelee ihmisen pitäessä häntä väkisin paikoillaan ja kiskoessa hänen kiveksiään ihoon tehdystä viillosta ulos. Hitaasti nälkään nääntyvä kana. Vasikka, joka huutaa emonsa perään vuorokaudesta toiseen. Lohi, jonka keho on täynnä ruhjeita. Ajokoiria pakoon rytkäävä hirvi. Luotia kyljessään kantava, laumansa metsästäjille menettänyt susi. Eivätkö he kaikki koe pelkoa, hätää, kauhua – traumaa?

Kulttuuri vaikenee toisenlajisten eläinten traumasta siksi, että sen ajattelu olisi sietämätöntä. Jos puhuisimme eläinten traumasta, joutuisimme tunnistamaan, kuka sitä liian usein aiheuttaa. Silti asiaa ei voi enää kiistää.

Väitän juuri ilmestyneessä kirjassani ”Puhe eläinten puolesta”, että eläinteollisuus on traumateollisuutta. Muoviin kääritty liha on usein peräisin trauman merkitsemästä eläimestä – olennosta, joka jossain elämänsä vaiheessa koki jotain niin sietämätöntä, ettei se enää koskaan jättänyt häntä rauhaan.

Kun kulttuuri vaikenee tästä, se väittää: ”Asiaa ei koskaan tapahtunut, kaikki on hyvin, mikä ihmeen eläinten trauma, eiväthän eläimet voi traumatisoitua!” Vaikenemalla ihminen voi kiistää asioiden todellisuuden. Asiat, joista ei puhuta, muuttuvat näkymättömiksi ja unohdetuiksi – ne putoavat tietoisuuden laidan yli olemattomuuteen.

Kulttuuri vaikenee toisenlajisten eläinten traumasta, sillä se ei tahdo muistaa tai tiedostaa tätä: ympäri Maan piirin ihminen rikkoo muita mielellisiä olentoja. Rikkoo. 
 

Varjotalojen aaveet

Kettu. Minkki. Supikoira.

Turkistarhan järjettömyyteen – tilaan, jossa eläminen ei ole mahdollista – pakotettu eläin kiertää piskuista häkkiään. Ympärillä aukeaa metsä, jonka osaksi hän haluaa vilistää. Jokaisena elämänsä hetkenä hän aistii ympärilleen ulottuvan ja sisällään kasvavan luonnon, ja enemmän kuin mitään hän tahtoo seurata sitä, olla kettu ketun maailmassa, supikoira supikoirien mannuilla, naali sukunsa tuntureilla.

Turkistarhan eläin tahtoo hypätä verkon läpi ja juosta osaksi luontoa, luontoaan, elämää. Tuo tahto on kirjattu hänen olemukseensa ja se hoputtaa häntä syntymästä saakka seuraamaan aistien villiä kohinaa kohti kaikkeutta. Se on elämän voimakkain laki. Kukin olento haluaa seurata luontoaan, ja elo ilman sen toteutumista murtuu suruksi, toivottomuudeksi, häkissä huojuvaksi kehoksi, joka lopulta hyökkää itseään vastaan ja puree irti omaa lihaa.

Kun ihminen estää toista eläintä niin totaalisesti seuraamasta luontoaan, ettei jäljelle jää kuin kehän kiertäminen erotettuna siitä kaikkeudesta, johon eläimellä olisi ollut aivan yhtä suuri oikeus kuin ihmisellä itsellään, on seurauksena absoluuttista kärsimystä.

Absoluuttista.

En voikaan olla ajattelematta: jos tällä planeetalla joku olento on äärimmäisellä tavalla trautisoitunut, se on turkistarhan kettu, naali, supikoira, minkki, kani, hilleri, chinchilla, soopeli. Eläinteollisuus on traumateollisuutta, ja turkistarhaus yksi sen pahiten elämää estävistä, mieliä piinaavista murskaimmista.

Turkistarhaus on traumaa. Siksi siitä on luovuttava. Nyt.
 

Elisa Aaltola

Aaltolan kirja ”Puhe eläinten puolesta” (Into) on juuri ilmestynyt. Siinä käsitellään eläimiä koskevaa kieltä, vaikenemista, traumaa, ihmetystä ja niitä keinoja puhua eläinten puolesta, jotka mahdollistavat parempaa tulevaisuutta. Kirja on myynnissä verkkokaupassamme.