Lahjoita

 

Eläinoikeusblogi

Eläinoikeusblogissa julkaistaan säännöllisesti kirjoituksia ajankohtaisista eläinoikeuskysymyksistä. 

Elisa Aaltola toimii eläin- ja ympäristöetiikan dosenttina ja tutkijana Turun yliopistossa. Aaltola on julkaissut 12 kirjaa, muun muassa Eläinten moraalinen arvo (Vastapaino 2004), Johdatus eläinfilosofiaan (Gaudeamus 2013), Häpeä ja rakkaus: ihmiseläinluonto (Into 2019) ja Esseitä eläimistä (Into 2022). Vuonna 2021 hänelle myönnettiin Pro Animalia -palkinto elämäntyöstä eläinten hyväksi.

Kuvaaja: Tinksu Wessman

Kuka pakkoerottaisi emon poikasestaan?

Yksi eläinteollisuuden vaietuimpia väkivallan muotoja on emon ja poikasen pakkoerotus. Tuo pakkoerotus on keskeinen osa esimerkiksi maidontuotantoa. Jotta maito voitaisiin kuljettaa marketteihin ja myydä ihmisille (joista ainutkaan ei tosiasiallisesti toisen lajin maitoa tarvitse, mutta joiden ostohalukkuus kasvattaa Valion kaltaisten firmojen pankkitilejä), on vasikka poistettava kuvioista. Maitoteollisuuden säkkipimeä yhtälö on tämä: 1) lehmä tuottaa maitoa vasikkaansa varten, 2) koska ihminen haluaa varastaa maidon itselleen, on hänen myös varastettava vasikka emoltaan, 3) minkä seurauksena maitoteollisuus tuottaa maitolitrojen ohella mittaamatonta hätää ja rikottuja mieliä. 

Elämää mahdollistava kiintymys

Kiintymyksellä on luontainen tarkoitus. Ensinnäkin, se varmistaa, että emo pysyy poikasensa luona. Nimenomaan kiintymys saa emon hoivamaan jälkikasvuaan, tarjoamaan tälle ruokaa, suojelemaan tätä vaaroilta, pysyttelemään tämän äärellä kuten leijonaemo, ihmisemo, lehmäemo. Kiintymyksen yksi funktio onkin motivoida vanhempia huolehtimaan jälkikasvustaan. Toisekseen, kiintymys takaa sen, ettei poikanen harhaudu liian kauaksi emostaan. Kun sekä vanhempi että poikanen kokevat hyrisevää mielihyvää toistensa läheisyydestä ja tunnustelevat alati reittejä toistensa vierelle, he turvaavat jälkimmäisen elämää ja tekevät siten sukunsa jatkumisen mahdolliseksi.

Kiintymyksen puute taas johtaisi monessa tapauksessa paitsi poikasen kuolemaan myös geenien taivalluksen katkeamiseen. Ilman kiintymystä, olisi emo kylmä ja välinpitämätön, mistä syystä poikanen jäisi tuota pikaa heitteille, eivätkä emon geenit jatkuisi. Vanhempaansa kiintymätön poikanen puolestaan vaeltaisi huolettomasti omia teitään ja harhautuisi emostaan, kunnes tulisi nälän tai petojen hävittämäksi, mikä sekin torppaisi geenien etenemisen. Kiintymyksestä onkin selvää evolutiivista hyötyä: kiintymättömien geenit eivät ole jatkuneet, kun taas kiintyvien perimä on levinnyt pitkin elämän puuta. Tästä syystä kiintymys on laajalle eläinkuntaan levinnyt tunnetaipumus, ja sitä löytyy mitä erilaisimmista lajeista – mukaan lukien yleisimmät tuotannossa käytetyt eläinlajit. (Poikkeuksen muodostavat todennäköisesti vain ne lajit, joiden poikaset eivät selviytyäkseen tarvitse emon hoivaa.)

Kiintymyksen mukana tulee sen kääntöpuoli: kun kiintymyksemme kohde riistetään meiltä, me koemme ahdistusta ja hätää. Nämäkin ikävät tunteet palvelevat evolutiivista tarkoitusta, sillä ne saavat meidät kaipaamaan ja kutsumaan läheisiämme, sekä tekemään kaikkemme päästäksemme takaisin heidän luokseen. Myös tämä kääntöpuoli – taipumus kipeästi kaivata menetettyjä läheisiä – on eläinkunnassa todennäköisesti yleinen kyky.

Tämä kaikki on paitsi tieteellisesti pätevää myös rationaalisesti selvää. Kiintymys palvelee evolutiivista funktiota pitämällä vanhemmat ja poikaset toistensa luona niin kauan kuin jälkimmäinen tarvitsee hoivaa, ja siksi sitä löytyy monesta eläinlajista. Kiintymys ei olekaan pelkästään ”inhimillinen” kyky, vaan ennen kaikkea eläimellinen taito: se on paitsi osa lukuisten eläinlajien olemista myös niiden menestyksen ja elossapysymisen ehto. Kiintymys on sukupolvia yhdistävä hoivan sidos, jonka varassa uusi elämä voi nousta jaloilleen tai ponnahtaa siivilleen.  

Silti eläinten kiintymys ja kaipuu usein sivuutetaan ikään kuin ne eivät olisi ensinkään todellisia. Siinä, missä ihmisten kohdalla kulttuurimme juhlistavat vanhemmuuteen liittyvää kiintymystä, hoivaa ja rakkautta – sekä kaipuuta läheisten luo – toislajisten eläinten kohdalla näistä tunteista vaietaan. Jo vanhemmuuteen liittyvät termit määritetään siten, että ne sulkevat toislajiset ulkopuolelleen. Ihmisen ”äitiys”, ”isyys” ja ”vanhemmuus” ovat ylistettyjä määreitä. Eläinten ”äityidestä”, ”isyydestä” ja ”vanhemmuudesta” puhuminen puolestaan on erittäin harvinaista – ja asia, mikä saa ihmiset jopa raivostumaan. ”Ei lehmä ole ’äiti’!”, on moni maitotilallinen tiuskaissut minulle vuosien varrella tehden siten erontekoa itsensä ja eläinten välille. 

Kielelliset valinnat estävätkin näkemästä eläinvanhempien ja poikasten välisiä tunnesiteitä. Kun eläintä ei nimetä ”vanhemmaksi”, sivuuttaa moni sen, että moni eläin silti on juuri tätä – vanhempi, joka kokee vahvoja tunteita jälkikasvuaan kohtaan. Myös muut kielelliset eronteot edesauttavat eläinten tunnemaailman ohittamista. Eläin on esimerkiksi ”tiineenä”, ei ”raskaana”, mikä johtaa mielikuvaan siitä, että eläinten odotusaika olisi jotain tyystin erilaista kuin ihmisten vastaava. ”Ei lehmä ole ’raskaana’!”, ovatkin edellä mainitut maitotilalliset usein jatkaneet ja tämän jälkeen päivitelleet, miten ”inhimillistän” eläimiä muistuttaessani siitä, että myös eläinten kohdalla on odotusaika täynnä hormien ja välittäjäaineiden tulvaa, joka kuljettaa näitä kohti uuden elämän saapumista. 

Tosiasiat ovat kuitenkin nämä: 1) kuten tutkitusti kaikki yleiset tuotantoeläimet, myös lehmäemo kokee kiintymystä jälkikasvuunsa, ja jälkikasvu emoonsa, 2) lehmäemo käy läpi raskauden, jonka aikana tapahtuvat keholliset ja mielelliset muutokset valmistavat häntä vasikkansa hoitamiseen, 3) kun vasikka riistetään emoltaan, on seurauksena molempien akuuttia ahdistusta, hätää, ja psyykkistä tuskaa.

 

Unohdus

Monet sellaiset tunteet ja kyvyt, joita ihminen on pitänyt yksinomaisuutenaan, löytyvät mitä erilaisimmista eläimistä. Me jaamme paljon muiden eläinten kanssa, eikä meillä ole oikeutta unohtaa heidän tunteitaan, mieltään tai tarpeitaan. Tämä tarkoittaa sitä, ettei meillä ole myöskään oikeutta unohtaa sitä kiintymystä, mitä lehmä ja vasikka tuntevat toisiaan kohtaan – ja sitä pirstovaa ahdistusta, mitä heidän pakkoerottamisensa väistämättä aiheuttaa. 

Miksi tuohon unohdukseen silti syyllistytään? Vastaus on valitettavan ilmeinen. Ensinnäkin, erontekojen luominen suhteessa toislajisiin eläimiin mahdollistaa ihmisen omahyväisiä ajatuksia siitä, että hän on kaikkiin muihin lajeihin nähden vallan ensiluokkainen. Kuten kuka tahansa omahyväinen, itseään liikaa imarteleva ja statustaan pönkittävä yksilö korottaa itseään alentamalla muita, kokonainen ihmiskeskeisyyden kulttuuri on tottunut hokemaan, että eläimet ovat perin kyvyttömiä, kun taas ihmiset ovat häikäisevän erinomaisia. Yksi keskeinen ihmismielen taipumus on statuksen etsintä, ja statusta turvataan vertaamalla itseä muihin – sekä pyrkimällä muiden yläpuolelle. Samalla, kun moni on onneksi tullut yhä tietoisemmaksi statuksen etsinnän vahingollisuudesta ihmisten keskinäisissä suhteissa, ovat statuksen etsinnän hajottavat vaikutukset eläinsuhteeseen jääneet pimentoon. Väitän, että silti juuri eläinsuhteessa statuksenetsintä on selvintä ja mittaluokaltaan tuhoisinta. Kokonaisten kulttuurien korottaessa itsensä muiden lajien yläpuolelle, ovat ne antaneet itselleen näennäisen oikeutuksen määrältään (vähintään 70 miljardia maaeläintä ja triljoonia kaloja tapetaan vuosittain globaalin ruoantuotannon nimissä) ja usein myös laadultaan (porsitushäkit, broilerihallit, turkistarhaus, parsinavetat, jne.) äärimmäiseen väkivaltaan.

Tämä johtaa toiseen syyhyn edellä mainitun unohduksen taustalla. Kun ihmiskulttuurit, -yhteiskunnat ja -yksilöt hyödyntävät muita eläimiä ennenäkemättömän laajasti, he eivät halua muistaa noiden eläinten mieltä saati tunteita. Eläinten mielen ja tunteiden tunnistaminen tekisi järjestelmällisestä ja väkivaltaisesta hyötykäytöstä mahdotonta, ja siksi he, jotka haluavat pitää kiinni jälkimmäisestä, kieltäytyvät ensin mainitusta. Kuinka kukaan voisi erottaa lehmän vasikastaan, jos hän muistaisi, että aivan kuten ihminen, myös lehmä tuntee jälkikasvuaan kohtaan kokonaisvaltaista kiintymystä, hersyvää hoivaa ja tunteista vahvinta, eli biologista rakkautta? Jotta tuo erottaminen olisi mahdollista, on kiintymys unohdettava. Eläinteollisuus vaatiikin pohjakseen valheen, joka kuuluu: ”Ei eläin tunne”. 

Eläinten hyötykäyttöön tottunut yhteiskunta ei pysty kohtaamaan totuutta, joka on meitä kohti katsova, täydesti tunteva ja meidän vuoksemme kärsivä eläin.

Väkivaltainen erotus

Olen itse todistanut lehmien ja vasikoiden pakkoerotusta, eikä se näky unohdu milloinkaan. Usein asiasta käytetään eufemistista termiä ”vierotus”, vaikka pakkoerotus on erittäin kaukana vierotuksesta. Vierotus tapahtuu luonnontilassa, ja aloite siihen tulee sekä emolta että poikaselta: kun poikanen on kyllin vanha selviämään, hän alkaa hakeutua emosta erilleen ja emo puolestaan keskittyy seuraavaan poikaseen. Nautojen kohdalla tämä tapahtuisi reilun vuoden iässä; ja usein varsinkin lehmävasikat jäisivät silloinkin osaksi emonsa laumaa muodostaen tähän pitkän ystävyyssuhteen. Maitoteollisuudessa pakkoerotus tapahtuu ihmisen toimesta ja aivan liian varhain – kyseessä onkin räikeän luonnoton tapahtuma.

Kuten ihmiset, lehmät kantavat poikasiaan yhdeksän kuukauden ajan, ja kuten ihmisten, heidän kehonsa täyttyy tuona aikana kiintymystä edistävistä välittäjäaineista, jotka valmistavat emoa uuden elämän syntyyn ja tuon elämän hoivaamiseen. Ihmisten tavoin lehmät myös kokevat raskauden aikana tukaluutta ja epämukavuutta, ja vasikan syntymän tulisi olla se palkkio, jonka emo tästä kaikesta saa – onhan mahdollisuus hoivata omaa jälkikasvua kaiken tukaluuden biologinen ja kokemuksellinen päämäärä. Tuota mahdollisuutta ei kuitenkaan koskaan tule. Käytyään läpi synnytystuskat, emon annetaan usein korkeintaan nuolla vasikka puhtaaksi ja pysytellä tämän kanssa joitakin tunteja, minkä jälkeen vasikka riistetään häneltä pysyvästi. Myös suomalaisessa maitoteollisuudessa vasikka viedäänkin emoltaan usein pian syntymän jälkeen.

Voitteko kuvitella, miltä tuntuu olla emo, joka on vastasynnyttänyt ja juuri aloittanut hoivaamaan poikastaan – ja jolta sitten rosvotaan tuo poikanen? Voitteko ymmärtää tätä väkivaltaa, tätä pimeyttä? Kun vasikkaa erotetaan emostaan, emot polkevat hätääntyneinä maata, puskevat, koettavat päästä kaikin keinoin vasikan luokse ja epäonnistuessaan kävelevät levottomasti ympäriinsä. Pian emot huutavat poikastensa perään ja jatkavat huutoaan vähintään vuorokauden ajan, sekä usein paljon pidempäänkin. He kutsuvat jälkeläistään luokseen, 

kutsuvat, 

kutsuvat, 

kutsuvat. 

Navetassa ammuva lehmä onkin aivan liian usein olento, joka ensin ahdistuneena ja sitten surumielisesti kaipaa poikastaan ja pyytää tätä luokseen. Lypsynavetat ovat itse asiassa täynnä äitejä, joiden lapset on kerta toisensa jälkeen varastettu pian syntymän jälkeen, jotta heidän rinnoistaan tuleva maito voitaisiin myydä rahasta vieraille. Siksi nuo navetat ovat täynnä kipua, kaipausta ja masennusta. Rauhallisesti märehtivä lehmä voi itse asiassa olla apaattinen, luovuttanut, ihmisen rikkoma olento. 

Lehmäemojen kärsimys on tutkittu tosiasia. Sitä on myös vasikoiden kokema kärsimys, joka on vieläkin rajumpaa. Vasikat ovat elämänsä ensimetreillä ja kaipaisivat emonsa hoivaa, lämpöä, turvaa, ohjausta, kosketuksia. He kaipaavat juoda emonsa nisää, tuntea emonsa turvan helliä tuuppauksia – myös heissä virtaa kiintymystä, jonka miljoonien vuosien evoluutioprosessi on synnyttänyt. Kun he vasta epävarmasti opettelevat nousemaan hennoille jaloilleen, ollaan heitä kuitenkin kenties jo riistämässä emoiltaan. Siinä, missä pitäisi olla emo, onkin vain tyhjää. Mikä voisi olla sen väkivaltaisempi teko uutta elämää kohtaan, kuin riistää tältä emo? Mikä voisi olla julmempaa kuin pakottaa juuri syntynyt, emoaan täysvaltaisesti tarvitseva olento yksinäisyyteen?

Emostaan pakkoerotettuja vasikoita odottaa joko ryhmäkarsina tai yksittäiskarsina. Jälkimmäisessä he eivät saa edes tuntea ikätovereidensa läheisyyttä tai tehdä sitä, mitä jokaisen nuoren eläimen tulisi voida tehdä – leikkiä. Laki takaa vasikoille vain hiukan kehoaan suuremman elintilan, missä ei ole mahdollista kirmata, hyppiä saati juosta, ja joissa on tilaa vain kaipaamiselle, turhautumiselle ja yksinäisyydelle. Yksittäiskarsinat koostuvatkin ahtaudesta, monotoniasta ja eristyksestä. Tutkimus osoittaa, että tällainen eritys johtaa vasikoiden kohdalla erityisen suuriin psyykkisiin haavoihin: aivan kuten vastentahtoisesta yksinäisyydestä kärsivät lapset, yksinään kasvaneet vasikat oppivat tulkitsemaan maailmaa pessimistisesti, ja heidän psyykestään tulee hauraus, kipuisa, masentunut. Kun katson kuvia yksittäiskarsinoissa olevista vasikoista, en voi olla ajattelematta: 

Millainen yhteiskunta, millainen ihminen tekee tätä juuri elämänsä aloittaneille eläimille?

Muutos

Usein maitoteollisuuden pimeyteen joko ammattinsa tai kulutustottumustensa vuoksi osallistuvat ovat itse vanhempia, jotka vaalivat omaa vanhemmuuttaan ja jälkikasvuaan tarkasti ja kokisivat läpihajottavaa tuskaa, jos heidän lapsensa riistettäisiin heiltä väkisin. Eivätkö he ikinä tule ajatelleeksi, että myös lehmä ja vasikka kokevat kiintymystä – että myös he kärsivät, kun heidät erotetaan toisistaan? 

Jos tämän luettuasi tuo ajatus nousi mieleesi ensimmäisen kerran, tartu siihen. Muutos parempaan ei ole koskaan liian myöhäistä. Aloita jo tänään elämä, joka ei vaadi kaikkein pyhimmän – emon ja poikasen välisten siteiden – väkivaltaista katkomista. 

Vasta ihminen, joka tunnistaa myös toislajisten eläinten tunteet ja tarpeet, on inhimillinen.

Tästä ja muista eläinaiheista voi lukea lisää Aaltolan uunituoreesta kirjasta ”Esseitä eläimistä” ( https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/esseita-elaimista/ )

 

Lähteitä

Beaver, Annabelle; Meagher, Rebecca K. et al. 2019. “Invited review: A systematic review of the effects of early separation on dairy cow and calf health”. Journal of Dairy Science 102 (7), 5784-5810.

Belluz, Julia. 2015. ”How we got duped into believing milk is necessary for healthy bones”. Vox 19.4. 

Daros, R. R., Weary, D. M. et al. 2014. “Separation from the Dam Causes Negative Judgement Bias in Dairy Calves”. PLoS ONE 9(5).

Enríquez, D., Hötzel, M.J. & Ungerfeld, R. 2011. “Minimising the stress of weaning of beef calves: a review”. Acta Vet Scand 53 (28).

Marino, Lori & Allen, Kristin. 2017. ”The Psychology of Cows.” Animal Behavior and Cognition 4, 474–498.

Newberry, Ruth & Swanson, Janice. 2008. ”Implications of breaking mother–young social bonds”. Applied Animal Behaviour Science 110, 3–23.

Poindron, P. 2005. “Mechanisms of activation of maternal behaviour in mammals”. Reprod Nutr Dev. 45: 341-351. 

Storr, Will. 2021. The Status Game: On Social Position and How We Use It. William Collins. 

Wagner, Kathrin; Seitner, Daniel et al. 2015. “Effects of mother versus artificial rearing during the first 12 weeks of life on challenge responses of dairy cows”. Applied Animal Behaviour Science 164, 1-11.

Pysy ajan tasalla!

Päivitykset suoraan sähköpostiisi!

Oikeutta eläimille -yhdistyksen sähköpostilistalla saat uusimmat tiedot toiminnasta, kampanjoista ja mahdollisuuksista auttaa eläimiä! Lähetämme sähköpostia ajankohtaisen tilanteen mukaan muutaman kerran kuukaudessa.

Ota meihin yhteyttä

Oikeutta eläimille
Vilhonvuorenkatu 7-9 C th 4
00500 Helsinki

044 722 3351 (klo 9-17)
044 722 3352 (tiedotusvälineet)

info@oikeuttaelaimille.fi