Lahjoita

 

Eläinoikeusblogi

Eläinoikeusblogissa julkaistaan säännöllisesti kirjoituksia ajankohtaisista eläinoikeuskysymyksistä. 

Terhi Hannola on uskontotieteen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee ihmisten ja eläinten välisiä suhteita maatila- ja tuotantoeläinten turvakodeissa. 

Kuva: Joel Grandell

Yhtä kärsimyksessä ja ilossa

Joulun kunniaksi monien suomalaisten kotien joulupöytään kannetaan pian taas perinteinen joulukinkku. Joulukuun alussa Oikeutta eläimille -järjestö julkaisi vuoden 2022 aikana kuvattua materiaalia 12 suomalaiselta sikatilalta. Kuvamateriaali osoittaa jälleen kerran, että joulukinkku on peräisin sioista, joita kasvatetaan hirvittävissä oloissa. 

Sikojen todellisuus tuotantotiloilla on synkkä, ja kuvamateriaali näyttää, mikä on joulukinkun todellinen hinta. Likaisia ja ontuvia eläimiä likaisissa karsinoissaan, kuolleita pikkuporsaita lojumassa siellä täällä, hoitamattomia paiseita sekä kenties järkyttävimmissä kuvissa emakon hoitamaton, esiinluiskahtanut peräsuoli.

Kuvissa näkyy tietenkin myös sitä ihan tavanomaista suomalaista sikala-arkea, kuten virikkeettömyyttä ja häkitettyjä emakkoja, mikä jo itsessään on hyvin surullista katsottavaa. Sikatilojen käytäntöjä valottava materiaali saa ihmisen suhtautumisen tuotantoeläimeen näyttämään välinpitämättömältä, jopa julmalta. 

Julkitulleet kuvat järkyttävät monia, ainakin hetkellisesti. Kuville on kuitenkin vahvoja vastavoimia: eri medioissa ja lihayhtiöiden markkinoinnissa eläintuotantoa käsitellään usein hyvin ihmiskeskeisistä näkökulmista. Eläimen, kuten sian, näkökulma ohitetaan kokonaan. Tästä huolimatta sikaa tuntoisena olentona ei olla onnistuttu täysin kätkemään, ei meiltä kaikilta.

Havahtuminen samankaltaisuuteen

Vaikka nykyihminen ei välttämättä juurikaan kohtaa tuotannossa pidettäviä eläimiä, voi hän silti samaistua niihin. Joidenkin ihmisten eläinsuhteille voimakkaat henkilökohtaiset oivalluksen hetket yhtäläisyyksistä muiden lajien kanssa ovat käänteentekeviä. Ihmisen ja luonnon suhteita tutkinut Bron Taylor on kutsunut tällaisia tuntemuksia samankaltaisuudesta muiden lajien kanssa käsitteellä kinship feelings. Kokemus yhteydestä muihin lajeihin voi motivoida toimimaan esimerkiksi eläinten tai ympäristönsuojelun puolesta.

Hiljattain tieteiskirjailija Risto Isomäki avasi omaa havahtumistaan samankaltaisuuteen muiden lajien kanssa Shinglerin lista -podcastissa. Isomäki koki aikanaan voimakasoireisia migreenikohtauksia, joiden aikana hän menetti hetkellisesti kykynsä tuottaa sekä ymmärtää puhuttua ja kirjoitettua kieltä. Ennen tätä Isomäki kertoi ajatelleensa, että eläimet eroavat ihmisistä oleellisesti juuri siksi, etteivät pysty puhumaan ja kirjoittamaan.

Migreenikohtausten myötä Isomäki oivalsi, etteivät kielelliset kyvyt ole edellytys vaikkapa sosiaalisten suhteiden tai tunteiden olemassaololle. Esimerkiksi lyödessämme jalkamme kiveen tunnemme kivun aivan yhtä lailla, pystymme sanallistamaan sen tai emme. Samaan tapaan myös vaikkapa sade ja tuuli kasvoillamme ovat yhtä lailla todellisia, vaikka emme pystyisi ilmaisemaan sitä ääneen. Kokemansa jälkeen Isomäki ymmärsi, että eläinten kokemukset maailmasta ovat paljon samankaltaisempia, kuin mitä haluaisimme hyväksyä.

Joillekin eläimen silmiin katsominen on merkittävä hetki, joka voi saada aikaan oivalluksen samuudesta. Sian silmien kohdalla tämän voi kokea erityisen selvästi, sillä ne muistuttavat niin paljon ihmisen silmiä. Bron Taylor on nimittänyt tällaisia kokemuksia käsitteellä eye-to-eye-epiphany, jolla hän tarkoittaa syvää oivallusta samuudesta muunlajisen kanssa, joka syntyy silmiin katsomisen hetkellä.

Muutama vuosi sitten pidin esitelmän Animal Save Movementin teurastamovigilioista. Niissä tarkoituksena on pysäyttää teurastamoon matkalla olevia teurasautoja ja hyvästellä viimeisellä matkallaan olevat eläimet. Vigilioihin osallistuneet kertoivat, että eräitä mieleenpainuvimpia hetkiä oli juuri eläintä silmiin katsominen. Katsekontaktin kautta teurasautossa olevaan tiettyyn eläimeen oli luotu yhteys, ja sen kokemaan pelkoon oli voitu siten samaistua. Eläimen kohtalo saattoi mietityttää vielä pitkään tapahtuman jälkeen.

Jaettu kyky iloita

Olen erityisen onnekas, sillä olen saanut omin silmin todistaa eläinten turvakodeissa sen, kuinka meitä ihmisiä ja sikoja yhdistää myös kyky iloita ja nauttia elämästä. Olen kuunnellut päiväuniaan pehmeässä olkipedissä nukkuvien sikojen tyytyväistä, tasaista hengitystä ja nähnyt niiden tonkivan maata niin, että kärsät ovat muuttuneet aivan ruskeiksi. Olen nähnyt sikojen hepuloivan riemukkaasti metsälaitumella. Sikojen onnen todistaminen on tehnyt myös minut onnelliseksi.

Samaistumisen kokemukset eivät välttämättä vaadi edes henkilökohtaista kohtaamista, vaan ne voivat syntyä myös esimerkiksi videokuvan tai valokuvien kautta. Juuri tällaisen mahdollisuuden tarjoavat esimerkiksi Oikeutta eläimille -järjestön julkaisemat järkyttävät kuvat ja videot sikatiloilta. Sikatiloilla kuvatun materiaalin rinnalla on kuitenkin tärkeää saada nähdä miten siat toimivat, kun niiden elämälle annetaan paremmat edellytykset. Tämä tarkoittaa muun muassa suurempaa elintilaa, mahdollisuutta ulkoiluun sekä mukavaan makuupaikkaan. Kaiken pohjalla on tietenkin oikeus elämään, joka riistetään useimmilta tuotantosioilta jo varhain.

Oikeutta eläimille -järjestön julkaisemien kuvien todistamissa olosuhteissa sikojen elämä ei ole elämisen arvoista: edes sikojen perustarpeisiin ei vastata. Tuotanto-oloissa elävät siat eivät pääse koskaan kokemaan asioita, joita ne luonnollisesti haluaisivat tehdä, kuten liikkumaan vapaasti ja tonkimaan maata. Lisäksi emakoilla on erittäin voimakas tarve rakentaa porsimispesä ennen synnytystä. Tähän ei tavanomaisissa tuotanto-olosuhteissa ole mitään mahdollisuuksia.

Kivun siat kyllä tulevat tuntemaan – viimeistään tainnutukseen yleisesti käytetyssä hiilidioksidihississä, jossa useimmat siat kokevat viimeiset hetkensä tässä maailmassa tukehduttavan tunteen vallassa. Tainnutusmenetelmä aiheuttaa sioille niin fyysistä kuin psyykkistäkin tuskaa.

Niin karulta kuin se kuulostaakin: ehkä onnekkaimpia sioista tosiaan ovatkin ne, jotka kuolevat tai jotka tapetaan jo ennen kuin elämä ehtii kunnolla edes alkaa. Tällä hetkellä valtaosalle sioista ei ole tarjolla ulospääsyä tuotantohelvetistä muuten kuin kuoleman kautta.

Salakuvaus tuo piilotetut vääryydet esiin

Vuodesta 2007 lähtien Suomessa julkaistuja salakuvia on kritisoitu muun muassa siksi, että niiden on sanottu olevan tarkoitushakuisesti rajattuja. On väitetty, ettei niiden kautta synny todenmukaista kokonaiskuvaa sikaloiden tilasta. Vaan kuinka paljon merkitystä on sillä, ettei sentään kaikki sikalat ole yhtä likaisia, tai ettei aivan jokaisessa karsinassa ole kuolleita, ontuvia tai henkihieverissä olevia sikoja? Muutamat positiiviset esimerkit eivät poista kuvamateriaalin osoittamia kiistattomia ongelmia. Sairaita, pahoinvoivia ja karsinoihinsa kuolleita sikoja ei helpota tieto siitä, että ympärillä on myös terveitä yksilöitä.

Muun muassa lihayhtiöiden ja MTK:n pyrkimys kehystää eläintuotanto rehelliseen suomalaiseen työhön vastuullisen ruuantuotannon parissa normalisoi ahtaat karsinat ja emakkohäkit osaksi arkipäivää. Monesti Suomi esitetään myös eläinsuojelun edelläkävijänä. Ja kun julki tuleekin tätä julkikuvaa rikkovaa todistusaineistoa, pyritään se leimaamaan yksittäistapauksiksi. Näitä ”yksittäistapauksia” on tuotu ilmi vuosien varrella kuitenkin aikamoinen liuta. Olisi jo korkea aika myöntää, että ongelma on rakenteellinen. Eläinsuojelulaki ei suojele eläintä ihmiseltä.

Kaikista vääryyksistä huolimatta joku saattaa vielä ajatella, että eläintilojen kuvaus pitäisi tehdä avoimesti ja sovitusti tilallisen kanssa. Näin ajatteleville suosittelen tutustumaan vuonna 2020 julkaistuun Svenska Ylen esittämään Spotlight-ohjelmaan Äänetön huuto (De tysta skriken). Ohjelmassa toimittaja pyrkii päästä tutustumaan sikatilaan. Sovittu vierailu yllättäen peruuntuu, jonka jälkeen toimittaja on suoraan yhteydessä 20 sikatilalliseen. Heistä yksikään ei halua antaa haastattelua saati päästää toimittajaa tutustumaan tilalleen. Lopulta vierailu järjestyy eräälle tilalle Atrian organisoimana.

Mikäli Ylen toimittajan on näin vaikeaa päästä tutustumaan tiloihin, lienee sanomattakin selvää, kuinka hankalaa pääsy olisi eläinoikeusjärjestölle. Näyttäisikin siltä, että salakuvaus on tällä edelleen harvoja tapoja nähdä, mitä tiloilla oikeasti tapahtuu. Sikatiloilta kuvien kautta paljastuvat vääryydet oikeuttavat salakuvauksen.

Kohti oikeasti vastuullista jouluruokaa

Lopuksi haluaisin kannustaa itse kutakin rohkaistumaan toimimaan toisin ja kehittämään vaihtoehtoisia tapoja kattaa juhlapöytä. Toivoisin myös, että joulun ihanteet, kuten joulumieli ja rauha, uskallettaisiin ulottaa ihmisten lisäksi myös muihin lajeihin. Perinteisen suomalaisen jouluruuan ei tarvitse tarkoittaa eläinten kärsimystä, vaan perinteitä on aina mahdollista muokata eläinystävällisemmiksi. Joulukinkku on perinne, jonka olisi korkea aika jäädä menneisyyteen.

 

Aiheesta lisää:

  • Aaltola Elisa & Sami Keto (toim.) (2015). Eläimet yhteiskunnassa. Helsinki: Into.
  • Eläintieto.fi (s.a). Sika luonnossa. https://www.elaintieto.fi/sika/sika-luonnossa/. (Luettu 14.12.2022.)
  • Eläintieto.fi. (s.a). Sika tuotantoeläimenä. https://www.elaintieto.fi/sika/sika-tuotantoelaimena/. (Luettu 14.12.2022.)
  • Kaarlenkaski Taija & Otto Latva (toim.) (2022). Tunteva tuote. Kuinka eläimistä tuli osa teollista tuotantoa? Tampere: Vastapaino.
  • Kauppinen, Tiina (2020). Sikojen hiilidioksiditainnutus on hyvinvointiongelma. Eläintieto.fi. (Luettu 14.12.2022.)
  • Taylor, Bron 2010. Dark Green Religion. Nature spirituality and the planetary future. California: University of California Press.

Pysy ajan tasalla!

Päivitykset suoraan sähköpostiisi!

Oikeutta eläimille -yhdistyksen sähköpostilistalla saat uusimmat tiedot toiminnasta, kampanjoista ja mahdollisuuksista auttaa eläimiä! Lähetämme sähköpostia ajankohtaisen tilanteen mukaan muutaman kerran kuukaudessa.

Ota meihin yhteyttä

Oikeutta eläimille
Vilhonvuorenkatu 7-9 C th 4
00500 Helsinki

044 722 3351 (klo 9-17)
044 722 3352 (tiedotusvälineet)

info@oikeuttaelaimille.fi