Eläinoikeus­blogi

Eläinoikeusblogissa julkaistaan säännöllisesti kirjoituksia ajankohtaisista eläinoikeuskysymyksistä. 

Toimittaja, kirjoita sikamainen juttu! 

Yle kirjoittaa 9.11. sika-alan kannattavuusongelmista. Ainoa eläimiin itseensä liittyvä asia jutussa on aina alan toistama myyntivaltti: Suomessa sika saa pitää saparonsa. Onhan se tosiaan hieno asia ylpeiltäväksi, että emme salli näiden eläinten kehonosien silpomista! Se, että ”suomalaisella sialla on saparo”, ei riitä hyvinvoinnin mittariksi, vaikka MTK niin viestittääkin.

Kuvatekstissä mainitaan myös, että tietyllä tilalla possut saavat kasvaa vapaaporsituskarsinassa. Karsinan koosta tai muista porsimisen yksityiskohdista ei kerrota. Jutun lukeminen herättää vuoroin tyytyväisyyttä siitä, että alan kannattavuus “kyntää pohjamudissa” ja vuoroin ärsyyntymistä siitä, että jutuissa ei koskaan taustoiteta eläintuotannon käytännöistä eikä nosteta esiin eläinten näkökulmaa. Talouteen keskittyvä diskurssi otetaan annettuna.

Peräänkuulutan usein toimittajien huomiota eri eläinaiheille. Eläinoikeusasiat tuntuvat yleisesti pysyvän erillään yhteiskunnallisista päivänpolttavista keskusteluista. (Turkistarhaus on tästä selvä poikkeus, mutta sitä vastaan onkin kampanjoitu jo vuosikymmeniä eli sen on jo aikakin näkyä!) Laajempaan keskusteluun päästään vain kohujen aikoihin. Toimittajat ovat joko autuaan tietämättömiä lukuisista käsittelyä odottavista eläinaiheista, auttamattoman laiskoja tai sitten he pelkäävät aiheisiin tarttumista. Helpoimman kautta pääsee, kun kirjoittaa jostain muusta kuin eläimistä tai kirjoittaa siitä näkökulmasta tai haastateltavasta, josta on jo joku toinen toimittaja kirjoittanut.  

Mitä siis jää kertomatta? Aloitetaan alusta. 

Sperman keräämisestä tainnutuskehtoon

Sianlihantuotannossa ihmiset ottavat karjuilta (eli leikkaamattomilta koiraspuolisilta sioilta tai kullisioilta, kuten Suomen etymologinen sanakirja muotoilee) siemennestettä penistä puristamalla karjuasemalla tai tilalla. Sperma työnnetään emakoihin (eli aikuisiin naaraisiin, jotka synnyttävät lihasioiksi kasvatettavat siat) kapillaarilla tiineytyshäkissä, jossa sika ei voi liikkua mihinkään. Annosta pidetään paikoillaan siemennyspannalla, joka tulee sian kylkiin, ja siitä nousee metallinen teline, joka pitää siemenpussia ilmassa. Emakon (tai ensikon, jos yksilö on ensimmäistä kertaa porsiva) ollessa häkissä käytävälle otetaan karju, jonka emakko voi nähdä ja päästä sen kanssa kärsäkontaktiin. Siemennysohjeissa todetaan, että karjun aktiivisuutta voi lisätä esimerkiksi antamalla sille paperin, millä ihminen on pyyhkinyt emakon vulvaa.

Uudessa eläinlaissa nämä liikkumisen estävät tiineytyshäkit kielletään 12 vuoden siirtymäajalla. Tällä hetkellä hyvinvointikorvauksen ehdoissa on, että emakot ja ensikot on tiineytettävä pihatossa tai ryhmäkarsinassa, jossa emakot ja ensikot ovat koko tiineysajan vieroituksesta seuraavaan tiinehtymisen varmistamiseen asti. Emakkoa saa pitää tiineytyshäkissä enintään kahdeksan päivän ajan siemennyksen yhteydessä. Häkin käytöstä on pidettävä kirjaa.

Toinen käytössä oleva häkki on porsitushäkki. Sitä vuoden 2024 alusta voimaan tuleva eläinlaki ei kiellä, vaan vanhoja porsitushäkkejä saa käyttää niiden käyttöiän loppuun saakka. Rautaputkiset häkit eivät hevin kulu, joten vanhojen häkkien käyttöaikaa riittänee vuosikymmenniksi. Uusia ei saa enää rakentaa. 

Eläinten käyttäytymistä ei pitäisi typistää edes ilmiselviin lajityypillisiin seikkoihin: siat tylsistyvät, eivät voi valita ryhmäkarsinassaan olevia seuralaisia ja eivät voi vaikuttaa elinolosuhteisiinsa. Vaikka emakko ei porsisikaan häkissä, olosuhteet ovat ahtaat ja kovin virikkeettömät. Jotkut possut syntyvät pieninä ja heiveröisinä. Rääpälepossujen osa on tulla isketyksi esimerkiksi betoniseinään. Toimenpiteen nimi on isku päähän, ja se on sallittu lopetusmenetelmä muun muassa alle 5-kiloisille sioille.

Minulla on ollut mahdollisuus tutustua yhteen pelastuneeseen pikkupossuun. Muistelen erästä perjantai-iltaa kirjassani näin: “Olen rääpälepossu Paavon seuralaisena muutaman tunnin iltapäivällä ja illalla, kun Eläinten turvakoti Saparomäen ihmisväki lomailee. Ruokin isot possut karsinoissaan ensin, sitten Paavon, joka asuu vielä perheen talossa sisätiloissa. Laitan vettä vedenkeittimeen ja otan kauramaidon jääkaapista. Paavo vinkuu hillittömästi oven takana. Vedenkeittimen suhina tarkoittaa hänelle maitoaikaa. Pullollinen kaurajuomavettä humahtaa ahnaan pikkupossun suuhun hetkessä. Ruoan jälkeen Paavo haluaa syliin sohvalle. Hän ynisee ja katsoo lattialla vaativasti kuin koira tai lapsi. Minun on autettava hänet sohvalle. Paavo tökkii kättäni nahkealla kärsällään. Hän etsii paikkaa, kaivautuu, ja nukahtaa syliin kylläisenä, lämpöä hehkuvana. Pieni possu makaa poikittain sylissäni kuin ihmisvauva. Vaaleanpunaisena, vähän karvaisena, tuhisevana. Olen liikkumatta. On hiljaista ja ulkona on pimeää. Mieleeni palaa ajanjakso, jolloin imetin jälkeläistäni samanlaisella sohvalla. Lapsen nukahtaminen tarkoitti rauhallista hetkeä, mutta en useinkaan uskaltanut liikkua tai siirtää häntä. Nukkuvan vauvapossun silmä ripsineen ja kulman karvoineen on asia, jonka haluan tallettaa muistoihin. Suru läikkyy sydänalassani. Näitä possuja kastroidaan ilman puudutusta, jopa ilman riittävää kivunlievitystä.”

Niin, kastrointi eli karjun hajun estämiseksi tehtävä kivesten poisto. Eläinsuojeluasetus on sallinut enintään seitsemän päivän ikäisen karjuporsaan kastroinnin avoimella leikkausmenetelmällä. Kastrointi tapahtuu pitämällä possua sylissä tai kiinnittämällä se telineeseen, minkä jälkeen kiveksen päällä oleva iho viilletään veitsellä. Tämän jälkeen kumpikin kives vedetään ulos kivespussista ja siemennuora leikataan poikki. Veitsen sijaan on mahdollista käyttää myös kastraatiopihtejä, joilla ihoviillon sijaan iho leikataan rikki. Ja ei, toimenpidettä ei tosiaan tee eläinlääkäri.

Eläinlain uudistaminen kesti kauan. Viime metreillä lakiin tuli mukaan porsaiden kirurgisen kastraation kielto. Se on hyvä asia, mutta kielto ei tule voimaan heti vaan siirtymäaikaa on jopa 2034 loppuun saakka. Siirtymäaikana toimenpiteen yhteydessä on käytettävä ensin kipulääkitystä ja vuodesta 2027 alkaen puudutusta.

Entä ne muut “pikku epäkohdat” sianlihantuotannossa, joista toimittaja voisi joskus mainita? Hännänpurenta on yleistä: vuonna 2020 teurastamolla tehdyssä tutkimuksessa, jossa oli tutkittu 14 000 häntää, 50 % oli vaurioituneita. Se kertoo olosuhteista ja virikkeettömyydestä: sika ei vain voi voida hyvin ahtaassa karsinassa ilman ulkoilun ja laiduntamisen mahdollisuutta (kyllä, sikakin haluaisi laiduntaa, tonkia, juosta, pyrähdellä ja loikoilla lammikoissa!). Teurastamolla paljastuu muitakin asioita muun muassa emakoiden voinnista, sillä ruhoja hylätään paiseiden, nivelongelmien ja lapavaurioiden takia. Lapavauriot syntyvät kuin makuuhaavat: liian painava keho on ollut liian pitkään liian kovalla alustalla. Teurastamolle muuten päätyy vain sellaiset emakot, joiden oletetaan kelpaavan ihmisravinnoksi.

Siat tainnutetaan teurastamoissa yleisimmin tainnutuskehdossa tai -hississä hiilidioksidikaasulla, joka saa aikaan kivuliaan tukehtumisen tunteen. Kuten olen muotoillut ennenkin, puheet sikojen hyvinvoinnista lässähtävät viimeistään kaasutuskuiluun, sillä osoite on sama myös vapaaporsineille ja luomusioille. Loppu on yhteinen kaikille, ellei sika ole kuollut jo tilalla tai kuljetuksessa tai teurastamolla ennen kaasutainnutusta.
 

Sikatilojen määrä laskee, ja se on hyvä asia

Suomessa on noin jäljellä nyt noin 700 sikatilaa, ja määrä laskee. Kannattavuuden laskun surkuttelun sijaan uutinen voitaisiin kehystää hyväksi asiaksi. Vähemmän häkitettäviä sikoja! Kärsimyksen määrä laskussa! Hyvinvoiva sika on se, joka ei synny tuotantoon! Tällaisen eläimen näkökulman huomioon ottaminen ei tarkoita sitä, että ilakoisi tuottajien talousvaikeuksilla. Henkilökohtaisesti toivoisin vain, että kukin voisi ansaita elantonsa riistämättä rahaa toisten selkänahoista — tai peppupaloista.

Eläinaiheista on uutisoitava muulloinkin kuin kohujen ja tempausten aikana. Emme saa unohtaa tahtomattaan tuotantoon välineiksi alistettuja yksilöitä. Meidän on alettava nähdä yhtäläisyyksiä ja rakenteet, jotka mahdollistavat myös muiden kuin ihmisten hyväksikäytön. Siinä samalla meidän on mahdollistettava ihmisille tie ulos huonosti kannattavasta lihabisneksestä. Tähän kaikkeen tarvitaan tutkivia ja tarkkanäköisiä toimittajia.

Tiina Ollila

Ps. Uudessa tietokirjassani on asiaa paitsi sioista, myös muista eläinkysymyksistä ja mediasta. Sieltä löytyy myös pohtimaan kutsuva Toimittajan huoneentaulu.