Eläinoikeus­blogi

Eläinoikeusblogissa julkaistaan säännöllisesti kirjoituksia ajankohtaisista eläinoikeuskysymyksistä. 

Artikkelin kuva: Ville Malja

Elämänrakkaus?

Olen usein joutunut vastailemaan kysymyksiin siitä, kenelle tämä teos on tarkoitettu, ketkä ovat kohdeyleisöä. Röyhkeä ajatus nousi mieleeni kun kirjoitin keväällä ilmestynyttä romaaniani Mikään ei todella katoa. Minä kirjoitan tämän kirjan meille. Meille, jotka olemme havahtuneet siihen, että normaaleina pidetyt asiat ovat itse asiassa perin epänormaaleita. Että ihmislajin paikka arvoasteikon korkeimmalla jalustalla on vain ja ainoastaan ihmislajin itsensä myöntämä. Että olemme osallisia järjestelmässä, jonka moottori käy elämällä ja tuottaa totaalista epäelämää, ja arkemme sivuvirroista syntyy kärsimyksen verinen ja visvainen valtameri.

Mikään ei todella katoa on kirja, jonka olen halunnut kirjoittaa urani alusta asti. Olen pelännyt aiheeseen tarttumista, koska se on liian tärkeä – sitä ei saa mokata. Suurin pelkoni ”eläinromaanin” kirjoittamisessa oli se, että päätyisin kirjoittamaan pamflettia, propagandaa, tekemään valistustyötä. Tuo kaikki on toki tärkeää, mutta sitä ei pidä naamioida taiteeksi. Siksikin oli vapauttavaa ajatella ensisijaisena lukijana henkilöä, jolle ei tarvitse puolustella tai perustella. Käännytetyille ei tietenkään kannata saarnata, mutta saarnaaminen ei ollutkaan se, mitä halusin tehdä. Halusin kommunikoida ihmisille, jotka ymmärtävät, mitä oikein yritän selittää, ja jotka ovat itse yrittäneet uudestaan ja uudestaan selittää sitä ihan samaa tulematta ymmärretyksi.

Tämän romaanin kohdalla päädyn aina puhumaan aiheesta määrittelemättä laisinkaan, mitä se pitää sisällään. Ikään kuin olettaisin, että kuulija tietää, mitä tarkoitan. Aihe tuntuu aina sanallistuvan riittämättömällä tavalla: kuin siitä voisi kerrallaan valaista vain yhden kaistaleen. Aihe on eläimet (ihmiset mukaan lukien). Aihe on se, mitä ihmiset tällaisessa teollistuneessa kulttuurissa tekevät muille eläimille. Ja myös se, miten näitä käytäntöjä pyritään vastustamaan. Mutta jotain muutakin se on, enkä itsekään pääse selvyyteen, mitä.

Kirjan päähenkilö on nimeltä mainitsemattoman eläinoikeusjärjestön työntekijä, joka käy vapaa-ajallaan dokumentoimassa tuotantotiloja. Sekä työ että varsinkin harrastus aiheuttavat traumatisoitumista ja äärimmäistä epätoivoa, mutta niitä ei voi jättää tekemättä. Aktivistin sielusta kamppailevat idealismi ja halu antaa periksi tavoitteen mahdottomuuden ja suuruudenhulluuden sekä lajitovereiden banaalin pahuuden edessä. Mutta luovuttaminen vaatisi ehkä vielä ankarampaa itsensä kovettamista kuin jatkaminen. Kenties aihe on tämä ristiriita?

Oikeiden sanojen löytäminen on vaikeaa, kun kyseessä on jokin, mistä koko kulttuuri kehottaa vaikenemaan. Mikäli joku kuitenkin avaa suunsa, asia määritellään merkityksettömäksi. Tai, kuten nykyään yhä useammin käy, sanotaan, että tämä on juu kyllä tosi tärkeä aihe, ai kauhee joo. Tunnustuksen jälkeen kaikki jatkuu vanhaan malliin.

Elisa Aaltola on kirjoittanut ”heimotuvasta”, johon muunlajisia eläimiä nielevät ihmiset houkuttelevat heitä, jotka tästä arkisesta harjoitteesta kieltäytyvät. Miten helppoa olisikaan elää kuten nuo toiset, jotka eivät vain yksinkertaisesti välitä niin paljon! Aaltola ehdottaa ahtaan ja ihmiserityisen heimotuvan tilalle kuulumista johonkin suurempaan: kaikkien eläinten, elävien, elämän ilmentymien yhteisyyteen liittymistä. Avaruudellisessa mittakaavassahan me tähän ryhmään kuuluvat olemmekin totisesti aika yksin (ainakin sikäli kuin tiedämme), joten ajatus ei edes ole mitenkään itsensä merkityksettömäksi tekevän inklusiivinen.

Kirjani ensimmäinen työnimi oli Yksi. Siitäkin aihe siis koostuu, yhteisyydestä, omasta eläimyydestä ja siitä, miten erillisyys tuppaa olemaan iso ideologinen harha.

En saa päähäni, kuka on sanonut, ettei kannata kirjoittaa muusta kuin rakkaudesta tai kuolemasta. Varmaan William Shakespeare tai Ville Valo tai ehkä se on universaali totuus, jolla ei edes voi olla alkuperäistä lähdettä. Kuolemasta kirjani totisesti kertoo. Miten kuollaan tukehtumalla, kuiviin vuotamalla, sisäisiin vammoihin, sähköllä, myrkyllä ja niin edespäin. Ja siitä, mihin kuoleman jälkeen joudutaan: marketin kylmäaltaaseen. (Ehkä kulttuurimme onkin oikeastaan afterlife ja me demoneita, jotka ikuisesti piinaamme itseään epäonnekkaampiin ruumiisiin syntyneitä.) Kuolema ei kuitenkaan ole aiheeni, siitä olen melko varma.

”Love’s the only engine of survival”, laulaa Leonard Cohen kappaleessa The Future (”valmistaudu tulevaisuuteen: se on murhaa”). Mikä on se voimavara, joka pakottaa selviytymään ja etsimään selviytymisen mahdollisuuksia myös muulle elämälle?

Eläimet ja rakkaus, mutta ei kuitenkaan eläinrakkaus. Se on termi, jonka lukemattomat lihaa syövät, eläintarhoihin lapsiaan vievät ja rotukoirilleen sellaisia kieliopillisesti sietämättömiä käskyjä kuin ”ei vedä” ja ”ei hauku” antavat ihmiset ovat tuhonneet. Kuten eräs romaanini henkilöhahmoista sanoo: ”Eläinrakkaat tapaavat rakastaa eläimiä samalla tavalla kuin pedofiilit rakastavat lapsia.”

Tarvitaan uusia sanoja.