Ympäristö ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus

Eläinten kasvatus tuhlaa energiaa moninkertaisesti siihen nähden, että kasvit käytettäisiin suoraan ihmisravinnoksi. Tämä johtuu siitä, että nisäkkäät tai linnut eivät ole täydellisen hyötysuhteen koneita, vaan niiden syömän ravinnon energiasta ja valkuaisesta vain 10-20 prosenttia siirtyy niiden kehoon. Jopa 90 prosenttia tuotantoeläimille syötetystä rehusta haihtuu siis lämpönä taivaan tuuliin. Toisin sanoen, eläinten kautta kierrättämällä vain murto-osa rehun kalori- ja proteiinimäärästä saadaan eläinkunnan tuotteina takaisin. Kasviksia tarvitsisi viljellä moninkerroin vähemmän jos ihmiset söisivät ne suoraan.

Eläinkunnan tuotteiden aiheuttamaa välillistä kulutusta kuvastaa esimerkiksi se, että rehut huomioiden keskivertoihminen Yhdysvalloissa kuluttaa noin 900kg viljaa vuosittain, kun taas Intiassa, jossa eläinkunnan tuotteita syödään huomattavasti vähemmän kuin Yhdysvalloissa, keskivertoihminen kuluttaa noin 200kg.

Suuri osa tuotannossa oleville eläimille syötetystä rehusta olisi suoraan ihmisravinnoksi kelpaavaa. Suoraan ihmisravinnoksi kelpaamattomia kasveja puolestaan viljellään usein sellaisilla alueilla, jotka soveltuisivat vaikkapa juuresten kasvattamiseen. Suomessa rehukasveja viljeltiin vuonna 2003 noin 80 %:lla viljellystä peltoalasta. EU:ssa 45 % tuotetusta vehnästä käytetään rehuna. Siitä huolimatta Suomi tai EU eivät ole omavaraisia rehun suhteen, vaan 76 % EU:n alueella käytettävästä rehuproteiinista on peräisin EU:n ulkopuolelta. Jos esimerkiksi saksalaiset haluaisivat käyttää vain Saksassa tuotettua rehua, tarvitsisi rehunviljelyyn käyttää noin 1/3 koko maan pinta-alasta. Kaikesta maatalouden käytössä olevasta maasta maailmassa 70 % on eläintuotannon käytössä rehupeltoina tai eläinten laidunalueina.

Eläintuotanto aiheuttaa suorasti ja epäsuorasti kolmasosan kaikista maailmanlaajuisista kasvihuonekaasupäästöistä ja on siten maailmanlaajuisesti liikennettäkin merkittävämpi kasvihuonekaasupäästöjen lähde. Yhdysvaltalaisen sekasyöjän ruokavalion onkin laskettu tuottavan vuodessa 1500 kg enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin vegaanisen ruokavalion. Kaupallinen kalastaminen kuluttaa keskimäärin 14 kertaa enemmän energiaa kuin vastaavan proteiinimäärän tuottaminen kasviperäisenä.

Luonnon monimuotoisuus

Lähes kaikki maataloustuotantoon sopivat alueet on jo raivattu pelloiksi. Jos peltoalaa lisätään, täytyy siirtyä yhä marginaalisempiin alueisiin. Pelloiksi raivataan arvokkaita elinympäristöjä, mikä kiihdyttää eläin- ja kasvilajien uhanalaistumista ja sukupuuttoaaltoa. Kasvisruuan tuottamiseen tarvitaan noin puolet vähemmän viljelypinta-alaa kuin sekaruuan.

Trooppiset sademetsät ovat erityisen rikkaita monimuotoisuudeltaan, mutta viidesosa Amazonin sademetsästä on jo tuhottu. Eläintuotanto on yksi pääsyistä: puut kaadetaan ja alue muutetaan laidunmaaksi tai rehusoijan viljelymaaksi. Eurooppalaisen eläintuotannon rehuntarve on osasyyllinen esimerkiksi Brasilian metsätuhoihin. Suomeen tuodusta soijasta (esim. vuonna 2005 soijaa tuotiin Suomeen liki 200 miljoonaa kiloa) noin 96 % käytetään rehuksi.

Intensiivinen laiduntaminen johtaa usein paikallisten lajien häviämiseen, kun tuottajat kylvävät uusia rehukäytössä arvokkaampia heinälajeja. Alueiden aitaaminen voi katkoa villieläinten muuttoreittejä, estää pääsyn juomapaikoille sekä aiheuttaa paikallista ylilaiduntamista. Ihmisten pitämät laiduntavat eläimet kilpailevat luonnoneläinten kanssa ja saattavat johtaa lajiston harvenemiseen. Laidunnus on suuri vaikuttaja eroosiossa eli maaperän kulumisessa kasvukelvottomaksi ja mahdollisesti aavikoituvaksi. Laidunnusta tapahtuu usein myös viljelyyn sopimattomilla alueilla, jotka ovat erityisen haavoittuvaisia. Laidunnus ja paimentolaisuus ovat aiheuttaneet maaperän eroosiota laajalti maailmassa, Suomessa esimerkiksi porojen laiduntaminen Lapissa. Vaikutusta lisää se, että laidunnuspinta-alaa tai rehun kasvatukseen käytettävää alaa raivataan metsistä ja muista, aroistakin luonnonympäristöistä. Maapinta-alaan pätee sama tehottomuuden ongelma: kasviproteiineja saataisiin tuotettua ihmisravinnoksi jopa 80% vähäisemmällä maankäytöllä.

Teollinen kalastus on tuhoamassa meristä elämän. Kalojen vähetessä vähenevät myös niitä syövät pedot, kuten merilinnut ja valaat. Merten herkät ravintoketjut ovat elintärkeitä koko planeetan elämän säilymiselle, esimerkiksi siksi, että meret tuottavat suuren osan planeettamme hapesta. Kun merieläinlajisto elintärkeine, avainlajeina pidettyine petoineen ja muine lajeineen alkaa harventua, vaikutukset voivat tietyn pisteen jälkeen olla hyvin dramaattisia. Maailmanlaajuisesti lähes puolet pyydetyistä kaloista käytetään kalajauhon ja -öljyn valmistamiseen, jotka menevät pääasiassa eläintuotantoon rehuksi esimerkiksi kalankasvatukseen. Lähes kolmasosa kaikesta kalansaaliista heitetään takaisin mereen ns. ”sivusaaliina”. Kalastusmenetelmät eivät valikoi, mitkä eläimet verkkoihin tai syötteihin jäävät. Siten "sivusaalis" on kiinteä osa kalastusta, ei vahinko. Suurin osa "sivusaaliista" on jo takaisin mereen heitettäessä menehtynyt, tai ainakin vahingoittunut. Kalastuksen seurauksena kuoleekin kilpikonnia, hylkeitä, valaita ja kymmeniä tuhansia merilintuja vuosittain. Esimerkiksi yhden katkarapukilon pyytämisessä on kuollut turhaan jopa kymmenen kiloa muita lajeja, uhanalaisiakin.

Vedenkulutus

Maailmanlaajuisesti suurin veden kuluttaja, ja näin pääsyy vesikriisiin, on maatalous. Se kuluttaa 70 % maailmassa käytetystä makeasta vedestä, kun kotitalouksien (10 %) ja teollisuuden (20 %) osuus on huomattavasti pienempi. Kolmasosa maatalouden kulutuksesta menee eläinten kasvattamiseen. Tämä ei johdu siitä, että eläimet olisivat erityisen janoisia, vaan vesi kuluu valtavien rehumäärien kasvattamiseen. WWF:n tutkimuksen mukaan yhden naudanlihakilon tuottamiseen tarvitaan 15 500 litraa vettä. Uima-altaallinen vettä neljän pihvin tähden saattaa kuulostaa yllättävän isolta, kunnes tarkastellaan, mitä naudat syövät elinaikanaan: 1300 kg viljaa ja 7200 kiloa muuta rehua. Kaiken tämän rehun tuottamiseen kuluu valtavasti vettä. Tähän on lisättävä vielä 24 kuutiometriä juomavettä ja 7 kuutiometriä eläinsuojan pesemiseen eläintä kohti. Lopputuloksena yhden naudanlihakilon tuottamiseen tarvitaan 6,5 kg viljaa, 36 kg muuta rehua ja 15 500 litraa vettä. FAO:n tilastojen mukaan 1000 kilokaloria sisältävän viljamäärän viljelyyn tarvitaan puoli kuutiota vettä. Jotta saman verran kaloreja saataisiin lihan muodossa, tarvitaan neljä kuutiota vettä. Maitotuotteisiin puolestaan kuusi kuutiota.

Eläintuotannon vaikutus vesivarantoihin ei rajoitu vain veden kulutukseen. Myös vesien saastuminen nitraatti- ja fosforipäästöjen seurauksena ulosteiden ja lannoitteiden vuoksi on iso ongelma. Monilla alueilla liiallinen lannoitus on isompi ongelma kuin liian vähäinen lannoitus. Eläintuotannossa syntynyt liete ja lanta levitetään lisäksi usein umpimähkäisesti maa-alueille. Ne voivat olla suuremmaksi haitaksi kuin mineraalilannoitteiden liikakäyttö. Suomessa maatalous on suurin typpi- ja fosforipäästöjen lähde, koska 4/5 pelloista käytetään rehunviljelyyn. Pääsyy vesistöjen rehevöitymiselle on eläintuotanto. Kasvit eivät voi imeä kaikkia ravinteita, joten ravinteet valuvat pohjavesiin ja vesistöihin. Nitraatit huuhtoutuvat lopulta pohjavesiin ja voivat saastuttaa ne sekä olla haitaksi ihmistenkin terveydelle. Ylilannoittaminen uhkaa lähes kaikkien uhanalaisten lajien elinympäristöjä. Kemiallisten lannoitteiden, hyönteismyrkkyjen ja kasvimyrkkyjen ylenmääräinen käyttö, jota tehoton ja rehua vaativa eläintuotanto lisää, vahingoittaa eliöitä maalla ja vesissä sekä tuhoaa ekosysteemejä. Hollannissa pohjavesiä on saastunut juomakelvottomaksi sikatalouden seurauksena ja Suomessa turkistalouden vuoksi.

Kaupassa olevassa lihapaketin hinnassa eivät näy yhteiskunnan myöntämät rahalliset tuet eläintuotannolle, eivätkä eläintuotannon haitallisista ympäristövaikutuksista aiheutuvat kulut. Puhumattakaan kärsimyksestä, joka tuotannossa eläneille eläimille on koitunut. European Nitrogen Assessment -julkaisun (2011) mukaan jo pelkästään eläintuotannon aiheuttamien typpiyhdisteiden aiheuttama tuho maksoi Euroopassa noin 70 - 320 miljardia dollaria. Tutkimuksen tekijät summasivat johtopäätökseksi, että tämä summa saattaa ylittää kaikki tuotot jota maanosan maataloussektori tuottaa. Eläintuotannon kannattavuutta arvioitaessa tällaisia ulkoiskustannuksia ei useinkaan oteta huomioon. Jos nämä esimerkiksi ympäristöhaitoista johtuvat ulkoiskustannukset sisällytettäisiin hintaan, eläintuotanto olisi tappiollista. Eläinteollisuudesta hyötyvien yhtiöiden voitot eivät ole niiden oman työn tulosta. Ne rakentuvat tehotuotannon ja rehun tuottamille ympäristötuhoille - kustannuksille, joita yhtiöiden ei tarvitse maksaa. Sen lisäksi eläintuotteiden hinnat pidetään alhaisina erilaisin yhteiskunnan myöntämin tuin. Liha voi olla halpaa vain ympäristön kustannuksella.

Sosiaaliset vaikutukset

Eläintuotanto kasvattaa ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin kohdistuvia riskejä. Tällaisia ovat ruokaturvallisuuteen, elinympäristöihin, eläinten hyvinvointiin ja vesiturvallisuuden kaltaisiin ekosysteemipalveluihin kohdistuvat riskit. Eläinkunnan tuotteiden aikaan saamiseen haalitut runsaat resurssit ovat kiistatta jossain muilta pois. Lisäksi eläintuotanto lisää ihmisten terveyttä koettelevia riskejä huimasti, sillä tehotuotantotilojen olosuhteet luovat edulliset puitteet taudinaiheuttajien kehittymiselle: suuri määrä usein geneettisesti samankaltaisia eläimiä ahtaasti yhdessä, usein antibiootein lääkittyinä.

Reilun miljardin ihmisen arvellaan olevan aliravittuja, ja vielä useampi kärsii laadullisesta nälästä. Rehua tuodaan länsimaihin myös alueilta, joilla ihmiset eivät saa riittävästi syödäkseen. Lihantuottajat voivat maksaa raaka-aineesta paremman hinnan kuin maattomat, vähävaraiset ihmiset. Niinpä ruoantuotanto suuntautuu yhä enemmän vientielintarvikkeiden viljelyyn. Kun lihansyönti alati kasvaa, nousee myös rehuviljan kysyntä, ja viljan hinnat kohoavat. Tämä heikentää köyhien ihmisten asemaa markkinoilla entisestään. Ruokaa riittäisi tälläkin hetkellä kylliksi kaikille, jos se vain jaettaisiin tasaisesti. Tuotetun ruoan absoluuttisen määrän korostaminen kuitenkin kätkee ruoantuotannon historiaan monin paikoin liittyvät konfliktit, esimerkiksi sen, kenen käytössä viljelymaa on, ja kenen ongelmaksi laadultaan heikentyneet luonnon- ja elinympäristöt jäävät. 

Maailmanlaajuisesti soijasta yli 80% käytetään rehuksi. Suurtilojen monokulttuurit tuottavat ruokaa, rehua ja polttoaineita ensisijassa ulkopuolisia markkinoita varten. Rehusoijabuumin myötä työttömyys on noussut pilviin muun muassa Argentiinan ja Brasilian maaseutualueilla. Työttömillä ei ole juuri muuta tulevaisuuden vaihtoehtoa kuin pakkomuutto kaupunkien slummeihin. Isot soijanviljelijät ovat myös painostaneet vähiä itsenäisiä pienviljelijöitä pois tiloiltaan. Ihmiset menettävät koko elinympäristönsä ja sen tarjoamat ekosysteemipalvelut aina puhtaasta ilmasta ja vedestä lähtien, kun suuren mittakaavan tuotanto ottaa maa-alat haltuunsa. 

Säilyäkseen halvimpana rehun- tai lihantuottajana maailman markkinoilla, hallitukset sallivat työntekijöiden uurastaa orjuudenkaltaisissa olosuhteissa ja vähäisellä korvauksella. Hallitukset vuokraavat maitaan suurille tuottajille halvoilla hinnoilla ja epäonnistuvat toimissaan metsureita vastaan, jotka hakkaavat maa-alueita suurtilallisten käyttöön. Ilmastonmuutoksenkin tiedetään suuntautuvan rajuimmin köyhimpien ja kuivimpien alueiden ongelmaksi, joten puhdasta ilmaa, vettä, myrskysuojaa ja kuivuudensuojaa tarjoavien luonnonympäristöjen menettäminen on muutoinkin vähillä resursseilla sinnitteleville ihmisille koettelemus.

Kolmasosalla ihmisistä ei ole tarpeeksi vettä ja 1,1 miljardilla ihmisellä ei ole pääsyä puhtaaseen juomaveteen. Määrä kasvaa tuplaten ihmispopulaation kasvuun verrattuna. 2,5 miljardia ihmistä elää jo nyt alueilla, jotka ovat jo nyt alttiita vedenpuutteelle. Vuoteen 2025 luku on yli puolet ihmiskunnasta ja veteen liittyvistä konflikteista odotetaan tulevan entistä vakavampia. Ympäristöongelmat ja tehoton planeetan resurssien käyttö ovat suoraan kytköksissä inhimilliseen hätään.